Paljon on vettä virrannut siltojeni alta. Ehkä siinä ei ole ohi lipunut mitään kovinkaan mainitsemisen arvoista. Kulttuurin saralta ajattelin kyllä mainita Kill Carmenin, Compania Kaari & Roni Martinin teoksen, mutten ehtinyt tuoreeltaan, koska ajatukseni ja aika-avaruuteni valtaavat tapetinjämien raaputtelu seinästä, erilaisten maalisävyjen valikointi, sipulikasvien tarkkailu ja ihan tavalliset työni.
Havaintoini Kill Carmenista lyhyesti. Se oli nykyflamencoa. Jos vertaa taaannoiseen Anna Kareninaan, niin tätähän minä juuri tilasin - halusin nähdä miten nämä tanssivat vapaammin itse, pois siitä veneläisen tragedian viitekehyksestä. Nyt sitä flamencon runsautta sitten oli, hengästyttävän paljon. Kummallisesti muotokieli tuntui minulle jotenkin yksitoikkoisemmalta näin. Jos olisin nähnyt tämän ensin, en varmasti olisi samaa mieltä - se Anna Karenina vain oli aivan mielettömän hieno kokemus, ja siksi jättäää tämän ylle ihan pienen varjon.
Kill Carmenin mainoksessa kerrottiin, että tarinassa Carmen kuolee kymmenen kertaa.En pysynyt laskuissa mukana, mutta uskon kun sanotaan. Yhden kerran hän myös nalkuttaa miehen liian aikaiseen hautaan, kastanjettejaan kalisuttaen. Minuun kolahtivat myös ne kohdat, joissa miesorkesteri marssii ympäri lavaa yhtenä rintamana, kerta toisensa jälkeen Carmenin ohi tai yli, ikään kuin he eivät näkisi naista tai puhuisi samaa kieltä.
Vastapainoksi olen nauttinut painavaa musiikkia. Melko paljon. Se on ollut viihdyttävää.
Kulttuurin ja maailman sijana olen kuitenkin käpertynyt enemmän itseni ja pienen uuden kotimme ympärille. Kostuvat tapetinriekaleet muodostavat seinään mantereita ja saaria, joilla en ole koskaan käynyt, ja sitten maisema taas muuttuu. Kun nostelen uusia vuotia seinälle, ja ne vettyessään taipuvat sormissani minkä tahansa esteen taakse ja yli, tunnen itseni suorastaan tapettikuiskaajaksi. Kuviot osuvat yksiin lähes saumattomasti, vihdoin, ja elämä näyttää uudelta ja tuoreelta.
Uudessa kodissani on vanha keittiö. Se tarkoittaa paitsi lenksuvia kaapinovia, myös miellyttäviä asioita. Kuten leivontatasoa, jonka voi nostaa kaapiston sisästä, leipoa kuin kunnon emäntä, raaputtaa puhtaaksi ja pestä, ja nostaa takaisin. On valtaisa kattilakaappi, johon mahtuvat kaikki kakkuvuokani. Niitä on kummallisen paljon.
Olen leiponut lähes nolottavan maanisesti. Kai minulla on ollut jotain patoutumia, kun viime viikot ja kuukaudet vanhassa kodissa pidättelin itseäni leipomasta. Tiskikoneeni oli rikki ja välttelin ruuanlaitollisesti haastavia projekteja jälkitöiden pelossa.
Tänään paistoin munkkeja ja tein mariannekakun. Suoritimme tyttärien kanssa Pääsiäisen ja Vapun jälkikäteen, kun en aiemmin ehtinyt. Kaunomieli, 22 v. näytti vähän epäuskoiselta kun usutin häntä etsimään piilottamiani suklaamunia. Sitten söimme munkkeja ja simaa.
Tai suoritin minä vähän Vappua ajallaankin. Diiva pulahti urheasti hyiseen veteen saadakseen teekkarilakkinsa. Tarvoin myös hyisessä Oulussa ostamassa kovettunutta metrilakua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti