Mikä on tää tunne.

Minulla on samanlaisia ongelmia kuin silloin joskus, kaksi vuotta sitten, kun molemmat tytöt olivat juuri muuttaneet pois kotoa, ja Valssimies lähti Etelämantereelle tarkkailemaan pinviinejä vuodeksi. Tai siinä vaiheessa oletin, että muutamaksi. En tiennyt mitä syödä, milloin syödä, milloin nukkua. Muista ihmisistä rakentuva ruoka- ja vuorokausirytmistruktuuri hävisi. Koska olen henkilö, jonka geeniperimä ja kasvatus määrittelevät yksilöksi, joka ryhmädynamiikassa luontaisesti asettuu ottamaan ruokahuollon liiankin helposti vastuulleen, järkeni sanoi, että se on helpottavaa. Onhan se. Toisaalta tunsin todella suurta hämmennystä seisoessani hyvinvarustellun S-ketjun elintarvitsemusliikkeen avaralla vihannesosastolla, enkä yhtään tiennyt mitä tehdä.

Muita ruokkiessani pyrin aina ostamaan jotain terveellisiä aineksia. Saatan tarjoilla ne epäterveesti juustoon ja kermaan kätketyinä, mutta silti koen jotenkin helpommaksi valmistaa oikeita, järkeviä ruokia muille kuin itselleni.

Olin luullakseni muutaman viikon syömättä muuta kuin satunnaisia lounaita ja epäilemättä söin myös pullaa tai kääretorttuja. Kahvia olen juonut varmasti.

Sitten löysin vanhan ystäväni pakastetun pinaattikeiton, ja söin sitä seuraavat viikot ja kuukaudet.

Tätä kirjoittaessani tajusin vihdoin, mikä taustalta kuuluva poriseva ääni on. Se ei olekaan tiskikone, jossa joku muovinen ikea-kapusta mahdollisesti pyöriskelehtii vesivirtausten armoilla aiheuttaen keskivertoa suurempaa porisevaa kolinaa. Ei, vaan kattilallinen luomukananmunia, jotka minun oli tarkoitus keittää juuri ja juuri valkuaisen hyytymisen asteelle, juoksevasisuksiksi hyhmäherkuiksi, joita söisin iltapalakseni suolan ja voinokareen kera.

Tänään olen liian laiska sulattamaan pinaattikeittoa.

Oloni on paljon tarmokkaampi ja elinvoimaisempi kuin tuolloin, kaksi vuotta sitten, kun en tiennyt mitä syödä. Nyt siis olen taas yksin, ilman mitään odotettavissa olevaa rajapyykkiä, jolloin tämä olotila lakkaisi. Yritän kehittää keittiööni mukavia, helppoja ja terveysvaikutuksiltaan neutraaleja tai vain vähän turmiollisia ratkaisuja niihin hetkiin, jolloin vaellan sinne ihmetellen, mahtaisiko nyt olla ruoka-aika.

Skynet on uskollinen seuralaiseni. Robotti-imuriksi se on kummallisen seurallinen, seuraa minua aina minne menen. Jos istun ruokapöydässä, se asettautuu hinkkaamaan istumani tuolin alla olevaa mattoneliötä. Kun petaan sänkyä, se säikyttelee minut ahmimalla varpaitani värisevillä viiksikarvoillaan. Outo otus. Sitä on äärimmäisen vaikea usuttaa nuuhkimaan perimmäisiä komeroita, enimmäkseen se vain vaeltaa olohuoneen mattoa edestakaisin.

Eksyin Punavuoreen. Kävelin 14 000 askelta, ja ranteessani oleva pieni kiritin (Suunto, jälleen) oli riemuissaan. Jalkani eivät ole niin riemuissaan. Menen nykyisin helposti jumiin, ja venyttelen edelleenkin liian vähän.

Eksyminen on hauskaa. Riemastuin, kun tajusin olevani kattopuutarhassa, siinä Temppeliaukion kirkon päällä olevassa. Oli pimeää ja mahdollisesti vähän vaarallistakin, mutta oli hauskaa tajuta eksyneensä paikkaan, josta on aina ollut vähän utelias. Ehkä ensi kerralla kun eksyn sinne, olen rohkea, ja käyn kirkossa ihan sisällä asti.

Siinä kohtaa tunsin yksinäisyyttä. Siinä hetkessä ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa eksymisen ja löytämisen tunne. Kyllä se silti tuntui oikealta, mutta kumman paljon tunnustelen sitä, onko asioiden jakaminen minulle tärkeää. Samalla lailla, kun autolla moottoritietä kotiin ajaessani tunnustelen, haluaisinko ajaa vanhaan kotiin vai uuteen. Kyllä minä haluan ajaa tähän uuteen. Joskus haluaisin ajaa sinne maalle, omakotitalon pihan.

Jakaminen on minulle joskus työlästä ja vaikeaa. Se johtuu siitä, etten osaa pitää puoliani, en tunnusta rajojani, vaan annan aina heti liikaa itsestäni. Sitten tajuan virheeni, säikähdän, ja alan laskea ja punnita ja tehdä keinotekoisia, heikkoja ja huteia raja-aitoja. Niiden yli sitten hypitään, läpi marssitaan, ali kontataan toisen edes tajuamatta, että tässä oli minulla joku asettamani raja, ja itsekin tunnen olevani vähän naurettava rajoineni ja aitoineni.

Jos olisin ehjempi, minulla olisi turvalliset omat pienet muurit, sellaiset pysyvät ja näkyvät ja järkevät, joiden läpi kulkisin toisen luo ja menisin takaisin itseeni lepäämään yksin.

En minä yksinäinen ole, sen enempää kuin haluan. Ympärilläni on ihmisiä koko ajan. Tänään olen leiponut kakkuja, koska Kaunomieli on jo niin vanha, että kynttilöitäkin pitää ostaa kolme pakettia kerrallaan.