Time to play B-sides.

Hetkellisesti elämäni ei ole ollut koko ajan tylsää. Vähän aikaa sitten se oli todella tylsää. Ja aika suuren osan ajasta se tietenkin on tylsää, koska korona, etätyö, talvi, keski-ikä. Tällaisten muutosten havainnointi, ja niihin suhtutuminen rauhallisesti, kuin vuodenaikoihin, että siinä se nyt on, tylsyys, ja kohta se varmaan vaihtuu joksikin muuksi, on minulle kuin uusi löytämäni lihas, jota tekisi mieli harjoittaa enemmänkin nyt kun olen jollain uudenlaisella liikeradalla onnistunut saamaan sen hieman kipeäksi, ja siksi tietoisuuteeni. 

Kankussani, siis ihan fyysisesti, oli muutama päivä sitten joko juuri tuollainen uusi lihas (joka kerta kun siihen sattuu liikkuesssani, näen mielessäni alastoman ja öljytyn Sylvester Stallonen muhinoimassa Sharon Stonen kanssa jossain keskivertoa huonommassa elokuvassa jonka nimeä en enää muista, mutta muistan, että Sylvesterillä oli siinä ihan kummallisia muhkutoita ylhäällä ulkoreidessään.)

On muitakin uusia henkisiä lihaksia joita olen harjoittanut. Impulssikontrollia. Mutta sitä ei saa tehdä liikaa. Vastapainoksi olen kuunnellut Sibeliuksen Finlandia flash mobeja ja itkenyt, oppinut uutta musiikkia, kuunnellut paljon. 

Sitten olen ottanut vastaan hallitsemattomia tunnereaktioita, ja sanonut ääneen, että kiitos, arvostan sitä, että kerrot tämän minulle. 

Kummallisesti olen tilanteessa, jossa tuntuu ainoalta mahdollisuudelta olla mahdollisimman paljon oma itsensä ja sanoa kaikki ääneen. Toisaalta olla sanomatta liikaa, turhia asioita. Sekin on taito, joka on pitänyt opetella.

Tänä aamuna heräsin, ja mietin, että miten ihana tylsä aamu. Ylellisesti aikaa, jonka saan täyttää haluamallani tavalla. Olin hetken neuvoton. Mitä minä tarvitsen? Mitä minä nyt kaikkein eniten haluan, ja onko se jotain syötävää? Jotain vaihtelua, piristystä, herkkua, jotain uutta, vanhanlaista kivaa hemmottelua, mielihyvää. Sitä minä haluan. Hienosti tunnistettu tunne, jonka loppulemana olin vähän pateettinen ja matalamielinen, ja päädyin ensimmäistä kertaa viikkoihin tai kuukausiin raahustamaan Oulun Ideaparkin käytävän päästä päähän. Paikan mainoslause on "Ideapark - siellä on käytävä." No, siellä on pitkä, masentava käytävä, jonka varrella liikkeitä rivissä, mielikuvituksettomasti. Käytävän keskellä on penkkejä, joilla miehet istuvat leveissä manspreadeissaan, lukevat kännyköitään naistensa vaellellessa käytävää edestakaisin maanisesti.

Mietin, että on oikeastaan ihan kivaa, että voi käydä ostoksilla ihan yksin. Ei tarvitse jättää miestä parkkiin.

Ostostonttuni vimmaantui. En ole pitkään aikaan käynyt vapaapudotusshoppailemassa, ja oloni oli kuin transsiin vaipuvalla meediolla, mikä oli ihan käytännöllistä, koska normaalit ostosrutiinini ovat pikkuhiljaa käytön puutteessa keränneet ruostetta. Ostostonttu tietää puolestani, mihin kauppaan pitää mennä, minne kiinnittää huomio. Joskus vaatteet suorastaaan heittäytyvät rekeistä langetakseen eteeni huomiotani hakien, henkarit ripustautuvat käsilaukkuuni tai sovituskopissa, johon menen, odottaa minua vaate jota en ikimaailmassa itse olisi tajunnut sinne viedä. Ostostontulle voi antaa toimeksiantoja (toimii erityisesti kirpputoreilla), mutta antoisinta on nimenomaan luovuttaa itsensä hänen valaistuneen tietoisuutensa ohjattavaksi aivan ilman mitään ennakko-odotuksia.

Nyt jalat veivät minut hyvin määrätietoisesti suoraan ulko-ovelta liikkeeseen, jossa en yleensä oikein viihdy, ja käteni paiskautuivat kokoani edustavaan mielenkiintoisen muotoiseen mustaan toppatakkiin, joka osoittautui kassalla vielä kymmeniä euroja oletettua lisäalehintaansa halvemmaksi. Käytännössä ilmainen, ja aiempi, makuupussia miellyttävällä tavalla muistuttava toppatakkini on alkanut osoittaa elämäänsä kyllästymisen merkkejä hankauduttuaan liian usein volvoni rapaisiin kylkiin ahtautuessani pois siitä minimalistisesta uomasta, joka jää autokatokseni seinän ja autoni väliin parkkeerattuani.

Maleksin kärsimättömästi mutta tarttumattomasti muutaman muun liikkeen läpi, kunnes taas tunsin magnetismia ilmassa. 8 eurolla ylleni sujahti vähäeleinen, istuvat glitterpaita, joka sai kumpareisen torsoni vaikuttamaan leikkisältä vesiputoukselta kimalluksineen ja kiiltoineen. Päässäni soi Maija Vilkkumaan "sul on hopeapaita, viis kitaraa", ja olin myyty. Tai siis paita oli myyty. Mietin myös, että on basistitkin ihan viileitä.

Tämän jälkeen tiesin, ettei Ideaparkilla olisi minulle enää mitään annettavaa, tunsin kyllääntyneisyyttä. Olen nyt suorittanut vuoden alun alennusmyynnit.

Excelissäni oli paikka takille, kahdellekin. Paidalle ei, mutta luulen, että se luterilainen syyllisyys, jota tästä ostoksesta tunnen, kuittaantuu moninkerroin jonain ihanana koronavapaana iltana, jolloin kimaltelen tanssilattialla minkä tahansa tarjolla olevan musiikin säestämänä.  Kyllä sekin aika tulee.