Laughs at my shit jokes.

Jossain vaiheessa olen huomannut, että minua ärsyttävät ihmiset (luetaan miehet), jotka jatkuvasti polttavat suunsa tai kielensä. Joku niistä selitti minulle, että ei ole lapsena oppinut varomaan kuumaa ruokaa, kun äiti on aina lusikkaan puhaltelemalla ja lautasta hämmentämällä varmistanut, että se on sopivan lämpöistä pikkumussukan syödä.

Ehkä tuo suunsapolttamisominaisuus ei ole ollut noissa miehissä se varsinainen asia, joka on ärsyttänyt.

Minä en ole varma, olenko ollut ylisuojeleva äiti vai en. Tai olen melko varma, että en ole ollut. Olen yleensä ilmoittanut asiat lapsille aika suoraan, ja odottanut heidän tekevän itse johtopäätöksensä siitä, kannattaako päänsä halkaista pyöräilykypärän käyttämättömyydellä tai syödä karkkia ihan joka päivä. Tavallaan olen ehkä laittanut heitä itse aika isoon vastuuseen jo pienestä lähtien.

Kaunomieli, se ensimmäinen lapseni, oli vähän poikkeuksellinen pikkuotus. Jostain syystä oletin, että hän ymmärsi ihan vauvasta asti kaiken mitä sanoin (en juurikaan tiennyt mitään vauvoista), eikä hän missään vaiheessa kumonnut olettamaani. Selitin asiat alusta asti niin kuin ne olivat. Kerroin myös pääsääntöisesti mitä tapahtui, miksi mitäkin tehtiin, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Minne ollaan menossa ja miksi.

1 v 10 kk vanhalta Kaunomieleltä otettiin verikoetta. Kiltti sairaanhoitajatäti rauhoitteli lasta "tämä on vain punaista mehua". Kaunomieli kauhistui, alkoi huitoa ja itkeä. Minä rauhoittelin "ei kun kyllä se on verta, sinun verta jota sydän pumppaa sormiin asti", ja likka rauhoittui. Olisihan se aika kamala asia, että veren sijaan suonissa virtaisikin punaista mehua.

11 kuukautta vanhana Kaunomieli opetteli kävelemään tukea vasten, siirsi itseään hissukseen keittiön seinää ja kaapistoja vasten edestakaisin huojuen ja tasapainoaan tapaillen. Veljeni, joka oli kylässä, oli huolissaan siitä, että Kaunomieli polttaisi itsensä kuumenemassa olevaan uuniin. Minä en - olinhan sanonut likalle, että uuniin ei saa nyt koskea (ja että ylipäänsäkään siihen ei kannattanut koskea), eikä Kaunomieli siis tietenkään koskisi uuniin. ja sitä rataa.

Diiva ei sitten ollut ihan samanlainen.

Tänään kumpikin tyttäreni ilmoitti vartin välein, että nyt on tylsää, mitä tehtäisiin. Jihuu! Poimin lapset töistä lähtiessäni kyytiin ja menimme Zeppeliiniin, siihen rapistuneeseen kylpylää muistuttavaan 90-luvulla avattuun suurehkoon kauppakeskukseen, jossa nykyisin on aavemaisen hiljainen tunnelma mutta oma eksoottinen viehätyksensä.

Diiva tuli autoon pukeutuneena tyylikkääseen oversize-kokoiseen kalanruotokuvioiseen villakangastakkiin. Takki on toden totta erityisen tyylikäs, itselläni on samanlainen, overoveroverkingsizekokoisena. Kainalossaan hänellä oli lämmin toppatakki. Ihmettelin miksi. No totta kai siltä varalta, että auto hajoaisi matkalla (15 km yhteen suuntaan) ja jäisimme talvipakkaseen (-3 astetta) värjöttelemään hinausautoa odotellen. Olin ällistynyt. Kaunomieli esitteli minulle samasta syystä mukaan pakkaamansa paksut tumput ja pipon. Kumpikin olivat tuohtuneita hämmästyksestäni - miten minä muka nyt tässä vaiheessa kyseenalaistan asian/asenteen, joka on ollut heidän lapsuutensa järkähtämätön kulmakivi.

Ei me kyllä kovin usein kyllä olla jääty autolla tien poskeen, ainakaan pakkasella. Silloin yksi joulu (-14 astetta) kuskinpuoleinen etuikkuna jäi jonkin sähkövian takia auki-asentoon, ja ajoimme siis ikkuna auki kaupungin läpi. Sillä kertaa takapenkillä oli lapsi, joka ei ollut suostunut pukemaan toppahousuja. Ei muuten ollut minun lapseni.

Kumma, miten vanhemmuudesta ei ilmeisesti vaan voi selvitä ilman kaihertavaa syyllisyydentuntoa.

Parisuhdeharjoitteeni jatkuvat, koska olen sinnikäs luonne. Tapaamismahdollisuuksiemme aika-avaruus tekee jonkinlaista spiraalia, pientä kiemuraa, niin pientä ja kapeaa, ettei siihen mahdu kokonaisia viikkoja joissa olisi viikonloppuja. Ei yhden yhtä viikonloppua tammikuun jälkeen. Eikä oikein kunnollista, tavallista arkeakaan, jossa olisi normaaleja ja vaihtelevia arkiasioita. Tai no ehkä arki ei lähtökohtaisesti edes ole vaihtelevaa.

Rajoitumme muutamiin satunnaisiin arki-iltoihin, muutamiin tunteihin hieman erirytmisten työpäivien väliin, toistamaan hyväksi havaitsemiamme rutiineja rajallisissa rivitalo-olosuhteissa säiden ollessa yleensä epäsuosiollisia millekään talosta poistumiselle. Olemme kumpikin lähtökohtaisesti varautuneita, säikkyjä ja ihmisarkoja metsäläisiä, jotka kovasti tarvitsevat keskinäiseen kommunikointiinsa jonkinlaisia vahvistavia rituaaleja, mutta olosuhteiden pakosta olemme pystyneet kehittämään niitä hieman liian rajallisen repertuaarin. Diagnoosini on, että tarvitsemme vaihtelevampia olosuhteita, mutta on kaikenlaisia ihan oikeita olosuhderajoitteita. Sen lisäksi, että minä olen Hämeestä ja hän on suomalainen mies.

Maanantai-iltana nökötimme harmaalla vuodesohvalla, katsoimme A-studion reportaasia vankeinhoidon tilasta Suomessa.

Kyllä meillä on suunnitelmia tehdä muunlaisiakin asioita. Rutkasti hyvää tahtoa, oletan. Toivon, että jos olen riittävän kärsivällinen, se olisi kerrankin hyödyksi, eikä vain pakkomielteistä sinnikkyyttä, jota olen menestyksekkään itsetuhoisesti harjoittanut jo useita kertoja aiemminkin.