Niin yltäin murheen puistan.

Aika on poikkeuksellinen, ei ehkä maailman mittakaavassa mutta omassa aikaperspektiivissäni. Karmaisevaa, mutta tällainen akuutti kaikennielevä kriisi on jotenkin minulle luontainen olotila, on jotain mihin nojata, jotain joka maadottaa muuten häilyvän pääni. Viime viikot työskennellyt kovin paljon aiheen parissa, tai sen ympärillä olevien mahdollisien asioiden parissa. En sentään itse taudin.

Olen ollut kiitollinen siitä, että ainakin toistaiseksi olen saanut aamuisin mennä ihan oikealle työpaikalle. Hiihdellyt siellä hiljentyneitä käytäviä villasukissa, siivooja päivystävät tarmokkaina edestakaisin kumihanskat käsissä ja pyyhkivät ovenkahvoja useamman kerran päivässä. Kahviautomaatilla pidämme etäisyyttä, ihmiset lutraavat käsiä pestessään suurieleisesti ja pöytien pinnat menettävät kiiltonsa roiskuneesta käsidesistä.

Minäkin pesen käsiäni, ja sitten tartun uudestaan puhelimeeni ja avainnippuuni, jossa on se sama eebenpuinen avaimenperä vuodelta -92 ja mietin, että osaankohan tätä hommaa riittävän hyvin. Ehkä pystyn sittenkin jäämään kotiin.

Yhtenä päivänä jätin aamulla meikkaamatta. En tee sitä enää toista kertaa.

Eilen kokeilin toista jännittävää ja rentoa lähestymistapaa - menin paikalle rennossa, valtavassa vaaleanharmaassa kotihupparissani, joka mielestäni oli tyylillisesti ihan ok valinta.

Ja olihan se. Työpaikalla vain on aivan valtavan kirkkaat valot (siksi se meikkaamattomuus oli niin masentava valinta, kyllä minä minne tahansa muualle voin helposti mennä ilman meikkiä), ja kotona siistiltä näyttänyt, n. viikon käytössä ollut huppari paljastikin niissä kirkkaissa valoissa hyvin selkeästi koko sen repertuaarin ruokia ja juomia, joita olen puoli-istuvassa asennossa sohvalla röhnöttäessäni nautiskellut. Kahvia. Lisää kahvia. Paahtoleivällä voisulan päällä luistelevaa vadelmahilloa. Juuri muunlaisia aterioita en olekaaan nauttinut, mutta noistakin sävyistä ja tekstuureista saa jo luotua kivan surrealistisen taideteoksen.

Viime viikolla näin oudon todellisen unen. Olin ollut tanssitunnilla - siinä unessa - ja hieman otsanraja nihkeänä punoin auki tanssikenkieni kireitä solmuja, muistan oikein miten se käy kipeää vähän revenneeseen peukalonpäähäni. Joku nainen tuli juttelemaan minulle, puhui ja sirkutti ystävällisesti, mutten oikein ymmärtänyt, elekielestä jotenkin oletin, että oli ilahtunut nähdessään minut pitkästä aikaa. Lähti sitten pois ja jäin odottamaan vähän epätietoisena, tulisiko takaisin.

Siihen tilaan, joka ei ollut normaali tanssipaikkani - tajusin tietysti heti, että tavallaanhan tämä on unta eli ei pidä olettaakaan asioiden pitävän kutiaan ihan täsmälleen, vaan olevan vähän kuin viittauksia ja viestejä joita alitajuntani asettelee sinne tänne summittain - alkoi tulla muita ihmisiä, harrastamaan jotain muuta. He katselivat minua vähän sivusilmin. Yksi pitkä mies, moottoripyörävarusteissaan käveli kauempaa tilan halki ja katsoi minua pitkään. Mietin, mistä tunnen hänet.

No ei tullut takaisin. Oloni oli vaivautunut, ja epätietoinen, ihan niin kuin valveillakin usein. Minulle tuli nolo olo, etten kuulu paikkaan, pitää lähteä pois, muut katsovat minua vähän liian omituisesti. Kävelin ulos kengät kädessäni, siellä oli pimeää, ja pehmää, tuuli ihanan lempeästi, kuu loisti, kuului iloisia ääniä kauempaa. Ruohokentällä vähän kauempana oli lasten leikkipaikka, keinujen ja kiipeilytelineiden väliin oli ripustettu lyhtyjä, ihmiset juttelivat, tanssivatkin, kuului kilinää. Kävelin kohti pihamaan porttia, ja musiikki voimistui, ihan live flamencobändi soitti ihanasti. Ruoho oli märkää ja pehmeää. Oli ihanaa ja kaunista, mutta minä en kuulunut sinne.

Portin ulkopuolella olikin kielleke, kuu loisti kirkkaasti valo voimistui koko ajan. Kuun edessä olikin suuri valokehrä, valtavan kirkas ja rätisevä, sen ympärillä humisi. Näytti siltä, kuin sen sisässä olisi ihminen, hitaasti pyörimässä, aina välillä käsi tai jalka erottui, niinkuin syntymättömältä vauvalta äidin mahanahan läpi. Se oli valtavan kaunis ja hieno, kävelin lähemmäs, ja minuun tuli niin suuri ilo ja onnellisuus, että nostin käteni ylös ja kiljuin ääneen, kun olin aivan pakahtua.

Heräsin huutooni, olin niin täpinöissäni etten nukkunut pariin tuntiin. Olen pari kertaa sen jälkeenkin tavoittanut sen energian tunteen. Tuosta unesta tuli aivan mielettömän hyvä olo. Ehkä minulla on aivokasvain.

Muutenkin aivoni ovat toimineet poikkeuksellisesti. Eräänä perjantaina, kai jo pari viikkoa sitten, kävelin kaupungilla. Askel askeleelta tunsin yhtäkkiä päässäni ruksahtelevan hammasrattaita kuin jonkin kassakaapin lukon koneistossa klik-klik-klik ja sitten oivallus aukeni eteeni. Tajusin, että Poika 2 aikoo kosia Diivaa. Soitin välittömästi Kaunomielelle, ja huusin ääneen lempivoimasanani "PERKELE".

Tunnin kuluttua tästä Diiva soitti. "Äiti, me ollaan nyt... täällä!"

En ollut vakuuttunut havaintoni virheellisyydestä silti, ei suinkaan. Seuraavana päivänä Whatsappiin kilahtikin sitten kuva sormuksin koristelluista käsistä.

Kaiken tämän keskellä on ihanaa katsella ja kuunnella nuoria, avoimen rakastuneita ihmisiä, jotka ovat päättäneet olla perhe, tukea toisiaan kaikessa ja hyväksyä toisensa juuri semmoisina kuin ovat.