And the wind did moan.

Muutin tähän asuntoon viime keväänä. Taloyhtiön kokouksessa n. kuukausi sitten tulivat puheeksi sokeritoukat, että jossain asunnossa on havaittu niitä, ja olisi järkevä myrkyttää kerralla koko pieni taloyhtiö. Niin päätimme tehdä.

Epäilin ehkä nähneeni kesällä vessan lattialla pienen sirkeästi vilistävän otuksen, jonka näin jälkeenpäin päättelen oleva sokeritoukka. Ne ovat melko harmittomia, maltillisesti lisääntyviä viemäriasukkeja.

Sovittuna päivänä siirsin huonekalut pois seinien viereltä, tyhjensin tiskinaluskaapin, suorin astiat tiskikoneeseen, petasin sängyn (vaikka en olekaan tyypillisesti sellainen nainen joka petaa sänkynsä aamuisin). Poistuin töihin, palasin, ja kohtasin Tertun jäätävän vihan ja ylenkatseen inhimillisyyteni puutteita kohtaan koska olin unohtanut kertoa HÄNELLE asuntoomme saapuvista myrkytysmiehistä. Terttu kohautteli taas olikaan koko illan, ja lattialle tipahteli kuivuneita lehtiä ja oksanrankoja.

Siitä on nyt reilu kaksi viikkoa. Istuin eilen vessanpytyllä ja katselin lattiani 80-lukuisen beigejä pieniä kaakeleita. Vessan vinoon kiinnittämäni kynnyksen alta näköpiirini nilkutti sokeritoukka. Se ei ollut ollenkaan sirkeä, vaan jotenkin oudon pöhöttynyt. Se asettui eteeni, loi minuun pitkän ja läpitunkevan katseen, kouristeli muutaman kerran teatraalisesti ja sitten ilmeisesti kuoli. Myöhemmin huomasin kolme muuta ruumista, jotka olivat asettuneet kukin omaan kaakelinrakoonsa, siistiin riviin.

Oloni on siitä asti ollut kovin epämukava ja syyllinen. Olen kyllä varmasti tehnyt elämässäni paljon pahempiakin asioita. Vessan amppelin kuollut viherkasvi on samaa mieltä kanssani.