Breathing is the hardest thing to do.

Korona lainehtii ympärilläni. Asia, ei tauti. Se, että teen päivässä noin kahdeksan tuntia töitä asiaan liittyen, asiaan ympärillä, edes jotain pieniä asioita pienessä vesilasissa ratkaisten, on minulle tässä tilanteessa toimiva ratkaisu. Kirjoitin ensin hyvä juttu, mutta se tuntui epäsoveliaalta. Minua ja varmaan montaa muutakin ihmistä helpottaa, jos voi tehdä jotain, ihan mitä vain silloin kun on ahdistava kohta. Nyt en leivo tai pakkaa, kuten henkilökohtaisten kriisieni yhteydessä. Mutta minulle on hyvä kun voin pinnistää voimani ja työntää johonkin suuntaan, joka tuntuu oikealta. Vaikka väsyisikin, tietää, että on tehnyt jotain.

Iltaisin kuuntelen vanhaa musiikkia, välttelen uutisia ja lillun jossain mukamukamaassa jossa en ajattele asiaa niin paljon. Annan sen valua omaan tunneympyrääni pieni savukiehkura kerrallaan, aina välillä hälveten. Ei minulla ole kiirettä. Totuttelen ja yritän säilyttää suhteellisuudentajuni. Aina välillä tunnen surua ja huolestuneisuutta. Aina välillä kiitollisuutta.

Asetuin kotikonttorilleni vihdoin perjantaina, poistumatta päivän aikana mihinkään. En muista poistuinko illallakaan. Viikonlopunkin vain kotoilin, mutta kävelin tarmokkaasti järveä ympäri. Joka paikassa oli muita kävelijöitä, pälyilevin katsein, osa määrätietoisen näköisinä, osa tennareissaan hämmentyneenä liukkailla lipsutellen, tätäkö kävelyllä käyminen onkin, ja enkä oikeasti voi tehdä enää mitään muuta?

Päätin, että nyt kävelen joka-päivä-järven-ympäri. Joko lyhyempää tai pidempää kautta. Tuo järvi on tavallaan kahdeksikon muotoinen, ja tarjoaa siis jännittävästi vaihtelunmahdollisuuksia. Kävelin lauantaina ja sunnuntaina. Eilen en ehtinyt, ja tänään en jaksa. Varpaani ovat kylmät, olen syönyt liikaa sokeria ja minua ylipäänsä laiskottaa. Kuuntelen Ozzy Osbournea miellyttävällä noin viidentoista hobitin istuttavalla sohvallani.

Viikonloppuna tajusin olevani jollain tavalla helpottunut, että mitään ei voi nyt tehdä. Olen ilmeisesti vähän väsynyt. Ja muutenkin, tällaisena levottomana ihmisenä, joka aina ylläpitää pitkää listaa asioista joita voisi tehdä, riennoista, joihin voisi singahtaa, ihmisistä, joita haluaisi tavata, ja muutenkin on koko ajan kurkottamassa kohti elämän yllätyksellisyyttä, on harvinainen tilanne tajuta, että nyt ei tarvitse koska ei pysty.

Lepäsin, kai. Puhuin paljon puhelimessa. Elämä on yllätyksellistä joskus myös kotiseinien sisällä.

Pitäisi pestä ikkunat, rapsuttaa pihaa sitten kun lumi taas sulaa, siivota siivouskaappi ja komero. Tuollainen lista ei täytä minua vastaavalla hermoja kutkuttevalla levottomuudella, enkä siitä stressaakaan.

Olen iloinen, että ennen tätä poikkeustilaa tulin sattumalta panostaneeksi kotipukeutumiseeni. Nyt minulla on "toimistopyjamahousut" ja "toimistohuppari", joita olen käyttänyt työpäivisin, toisin kuin viikonloppuisin jolloin käytän kaikkia niitä vaatteita joiden osalta toivon excelini antavan minulle armollisesti luvan delete-nappulan käyttämiseen. Eli siis rumia vaatteita joihin olen kyllästynyt. Toistaiseksi tämä lähestymistapa on jollain tapaa viihdyttänyt minua, mutta heti kun reaktioni vaipuvat koomaisuuden puolelle, muutan tulokulmaa, koska en ole itsetuhoinen.