They were clouds in my coffee.

Isäntämiehen linjakas siluetti näkyy nyt jo aika etäällä horisontissa. Hämmentävä kokemus, jota en jättäisi väliin. Hänessä oli jotain sellaista niin perinpohjaista vakavuutta, että se kiehtoi minua, tuntui siltä kuin tosi pitkästä aikaa paikalla olisi joku aikuinen. Jokin tuossa kuitenkin oli mahdotonta, ainakin näissä olosuhteissa. Ehkä juuri se perinpohjainen vakavuus.

Elämä kotitoimistolla on tylsää. Sitä se nyt vaan on. Ei ole sellaisia spontaaneja vaihtelevia tilanteita, joista syntyy harhautuksia elämän normaaliin, luojan kiitos monotoniseen toistoon. En minä kyllä edes haluaisi jatkuvaa tulitaistelua, tulipalojen sammuttamista, tulipalokiirettä, tulistumista, tulennielentää harjoittaakaan, vaan tykkään enemmän sellaisesta vaniljakiisselistä, jos vaan voisin aina välissä syödä vaikka sourcream and onion -kuorrutettuja suolapähkinöitä.

Pääsiäisenä sentään sain houkuteltua tyttäret ja pojat tänne luokseni, grillaamaan (räntäsateessa, urhoollisesti) ja etsimään piilottamiani pääsiäismunia. Kyllä, heidän keski-ikänsä on kohta lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, mutta se ei estä minua kohtelemasta heitä lapsina. Tai ei heidän tarvitse olla lapsia, riittää, että etsivät niitä pääsiäismunia kun vaaditaan ja syövät kiltisti pullaa jos leivon.

Nyt leivoin sitruunaista juustokakkua. Se ei mahtunut jääkaappiini (= vittumaisuuden tetris), koska en tässä koronaeristysolosuhteessa, jossa ainoa sallittu sosiaalinen aktiviteetti on ruokakaupassa käynti, pysty lainkaan hillitsemään ruuanostamisviettiäni. Olen kuin keskikokoinen, mutta hyvinsyönyt kiiltäväturkkinen orava, ja kauppareissu tosisensa perään tungen pakastimeeni lisää pähkinöitä (lihaa), ja jääkaappiini muita ruokatarvikkeita.

Kyllä minä yritän olla hamstraamatta, ja erityisesti yritän syödä kaiken mitä ostan ennen kuin se ehtii pilaantua.

Alan tuntea itseni ikäisekseni totuttuani jatkuvalla syötöllä meikittömään, vaaleakulmakarvaiseen hätäpuoliponnarihabitukseeni. Koska eihän minun takiani tarvitse vaivautua, vaikkapa meikkaamaan aamuisin. Vaihdan kyllä aamuisin vaatteet, puen aina pikkuhiljaa nyppyyntyvän toimistohupparin ja edustuskelpoisimmat pyjamahousuni. Joka päivä.

Tänään olin kyllä aika skarppina, ja laitoinkin jalkaani jumppatrikoot, jotka saavat pakarani näyttämään keilapalloilta. Niissä on sellainen jännä marmorikuvio.

Olen menettämässä otteeni todellisuuteen. Suunnittelin lampsia läheiseen halpamyymälään. Päätin olla tekemättä asiasta sen isompaa numeroa (oikeasti olin haaveillut tuosta eksoottisesta, mittaamattomia mahdollisuuksia tarjoavasta löytöretkestä koko päivän) ja suorittaa aktin trikoissani ja hupparissa, koska ne olivat jo ylläni. Siihen lisäsin ainoan takin, joka sekä ei ole liian kuuma hupparini kanssa että mahtuu sen yli, eli overoverkingsize villakangastakkini, ja sitten vielä aurinkolasit. Näytin mielestäni ihan joltain bloggaajalta, vapaapäivänään. Sitten olin aivan pihalla siitä, mitkä kengät minun pitäisi laittaa. Laitoin sitten musta, tukevat nastakenkäni, koska ne soveltuvat kävelemiseen, tai näin ajattelin. Kummallisen mummomainen valinta. Sitten poistuin talosta ja huomasin, että lumi ja jää oli sulanut pois. En jaksanut välittää. Se on huolestuttavaa kun en jaksa välittää. Tiedän useasti kammenneeni itseni sivuun siitä kaltevasta luisusta, joka viettää kohti masennusta, ihan vain tarmokkaasti alkamalla tarkastella vaatekaappiani ja miettimällä, miten voisin tuntea oloni paremmaksi näyttämällä jotenkin erilaiselta. Pinnallista ehkä, mutta mitä hyötyä olisi syvällisestä masennuksesta.

Halpamyymälästä ostin sellaisen edullisen mutta vallan riittävän toimivan laitoksen, jossa on kolme pientä patteria ja tahmeitä lätkiä joita voi laittaa vaikkapa plantaarifaskiitista kärsivän kantapäänsä läheisen akillisejänteen molemmin puolin ja saada lievitystä pienimerenneitosyndroomaansa. Ah, tämä on niin paljon helpompaa, tehokkaampaa ja nopeampaa kuin venyttely.

Kyllä minä venyttelenkin.

Tämä soinut päässä jo viikon. 70-luvulla vihasin progea.