Keskiviikkoinen kesälomani oli jymymenestys. Elvyin huomattavasti, kuten lomalla kuuluukin. Torstaina palasin töihin, loivennellen jo loppuviikkoa kohti. Toimii tämä näinkin joskus.
Keskiviikon kruunasi Diivan tanssiesitys. Hän harrastaa, pienen tauon jälkeen, ja minä ja Poika II menimme yhdessä katsomaan kauden päättäviä oppilasnäytöksiä.
Eritasoisia tanssiryhmiä oli monta. Itkin heti ensimmäisen ryhmän kohdalla, leualle asti, kun ihmiset taputtivat käsiään. Lava oli täynnä kehitysvammaisia nuoria, ihanasti innoissaan tanssista ja elämästä. Minua itketti, kun tajusin, että maailma on joistain kohti paljon parempi paikka kuin minun lapsuudessani.
Diiva oli kaunis, liikkui kauniisti, niin kuin aina. Ei tarvitse jännittää hänen puolestaan. Ainoa jännityksen paikka taisi olla, kun juontaja ilmoitti, että seuraavaksi näemme +?? leidien burleskiryhmän. Katseemme kohtasivat Pojan kanssa, ja niistä huokui syvä kauhu. On asioita, joita ei halua tehdä Anopin/Vävyn seurassa.
Tuosta selvittiin.
Tänään olen hukannut silmälasini, kerran.
Sohvani saapui, vihdoin. Minulla on vuoden ylivoimaisesti paras hiuspäivä, asuntoni oli siisti (ennen sohvan saapumista), ylläni oli ihana tyttömäinen musta mekko ja hyvää hajuvettä. Olin juuri alkamassa siirtämää mummon vanhaa äärettömän tunnearvokasta ja painavaa sohvaa olohuoneesta isoon kammariin (rumien ja ylimääräisten tavaroiden huone) uuden, pian saapuvan sohvan tieltä, kun ovikello soi. Ovella oli äärettömän paljon aiempaakin parrakkaampi Valssimies, yllättäen, monen, monen viikon tauon jälkeen, palauttamassa pienen pientä omaisuuden palastani, jonka taannoin tajusimme vielä olevan hänen hallussaan. Jos joskus haluaa törmätä eksäänsä yllättäen, ei voisi olla parempaa hetkeä kuin vuoden paras hiuspäivä. Ja hän auttoi siirtämään sohvaa, nosti oven sijoiltaan ja takaisin (mikä oli välttämtöntä sohvan siirtymiseksi). Ja katosi jälleen.
Kunpa loppuiltakin sujuisi yhtä sulavissa virtauksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti