perjantai 6. joulukuuta 2019

Ei asu sisälläni rauha eikä maistu mulle vesi.

Kävin kirkossa. Palvomisen, nöyrtymisen, antautumisen, yhteisen hurmion kokemuksen paikassa jossa totuudet paljastetaan lyhyeksi kirkkaaksi hetkeksi, ihminen puhdistuu taas jaksaakseen elämän kuluttavuutta.

Ylipappini oli Ismo Alanko. Hän se useimmiten on. Keikka oli valtavan hyvä, pitkä, taitavasti toteutettu. Kovin paljon uutta materiaalia, joka oli hyvää. Paljon Ismoa. Oli mukava nähdä hänet tässä elementissä, helpossa tilanteessa. Näytti siltä, että hän oli oikeasti kotonaan, irti, painoton, juuri siinä hetkessä, kun valot vaihtuvat purppurasta vihreään ja takaisin, ja ääni lähtee kehosta yllättävän puhtaana (nykyään ymmärrän, että hän on taitava laulaja, ennen en sitä tajunnut). Myös kanssamuusikot olivat hämmentävän laadukkaita. Luulen, että yhdessä kohtaa Ismo, arvioni mukaan korkeintaan keskinkertainen kitaristi, laittoi käden selkäpuolelleen paidan alle ja tyynesti napsautti vahvistimen johdon irti omasta skitastaan, ja rämpytti mukana sekopäisesti ihan vain showmiehenä. Ei haitannut minua yhtään.

Jopa valaistus oli huomiotaherättävän hyvä, vaikka tyylikkään pienieleinen. Jotkin valot siirsivät Ismon 80-luvulle, laihaksi kettunaamaiseksi punkkariksi, jotkut taas toivat hänet tähän päivään elinvoimaiseksi, selvästikin onnelliseksi keski-ikäiseksi mieheksi. Ehkä ihan rakastuneeksi.

Nautiskelin. Tämän keiken tarina oli erilainen kuin kerran Koitelissa, kun itkin ja hetken ymmärsin koko maailman kerralla, mikä oli vähän liian iso asia pieneen päähän ja osa siis valui ulos silmistä ja vähän nenästä, ja erilainen, kuin sinfoniaorkesterin kanssa, ja erilainen kuin vuosia sitten, tai 80-luvulla. Koko ajan hän löytää uutta, yhdistelee sanoja sanoituksiksi, biisejä kokemuksiksi. Siinä on jotain toivoa herättävää.

Minusta tuntuu, että olen ollut viime viikkoina oman elämäni Ismo Alanko enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Haluan olla myös oman elämäni Pam Grier, Tilda Swinton, Mato Valtonen, Dave Lindholm, Sophia Loren ja Elina Knihtilä. Vaikka vuoronperään tai sitten yhtä aikaa, parhaita paloja yhdistellen. En halua Daven hampaita.

Kello siirtyi yli puolenyön ja seurueemme päivänsankaritar heitti vähän kuin vitsillä - Hei lähetään Nelivitoseen joraamaan - ja me kaikki oltiin ihan että Joo!

Torstai-perjantain siirtymätilassa ei ollut jonoa, portsari oli tuttu ja ystävällinen, sisustus entisensä, musiikki ylitti siedettävyyden rajan ja ajoittain poukkoili loistavuuden tasolle. Tanssilattia lainehti nuoria miehiä joista oli hienoa nauttia rytmimusiikin ilmentymistä yhdessä äitiensä ikäisten naisten kanssa. Michael Jacksonin Billy Jean sai aivan uuden merkityksen: "The kid is not my son." Yksi heistä kurkotteli peräämme kädet ojolla rautaristikoiden läpi surkeasti elehtien kuin vauva pinnasängystä. Nykäisin parin lattiaa valaisevan lampun johdot irti, nuorruimme hetkessä miellyttävät 10-15 vuotta, eikä ollut myöskään niin kuuma.

En nyt vain löydä mitään hauskaa youtubesta, joka jotenkin aksentoisi mielialaani tai lähettäisi alitajunnalle viestin, jota mietin koko päivän ja ymmärrän vasta seuraavana yönä. Koitetaan pärjätä ilman.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti