Feeling unknown and you're all alone.

Olen tänään oma henkilökohtainen Jeesukseni ja supernaiseni ja pesin jääkaapin. Nakkelin roskiin elintarvikkeita, joista en muistanut, kuka niitä käyttäisi ja onko hän enää keskuudessamme. Seuraavaksi lähden Alkoon ostamaan luomuista kuohuviintä ja joulukoristelen jääkaappini iloisella kuusenvihreällä pulloivistöllä.

En aio tehdä ruokaa ennen kuin jouluna. Sitten teen kyllä hyvää ruokaa, ja syömme sitä joukolla, ainakin kahdesti. Muuten en suunnittele keittiötoimenpiteitä. Saatan muuttaa suunnitelmaani tarpeen vaatiessa, mutta niinhän minä aina teen.

Ohut yläpilvi, joka on ympäröinyt minua ja viisimetristä auraani niin työssä kuin vapaa-ajalla alkoi hälvetä jokin aika sitten ja siirryin turvallisempiin lentokorkeuksiin. Vähensin kierroksia. Palasin uudellen ja uudelleen sen kysymyksen äärelle; mitä minä tarvitsen? Kun taannoin olin ihan pohjalukemissa jaksamiseni suhteen, ammatillinen henkilö käski minun kysyä tätä itseltäni. En tiennyt vastausta useinkaan, ja alussa vastasin aika usein, että suklaata, kahvia ja netflixiä.

Sittemmin olen siirtynyt käyttämään HBO:ta.

Muutakin edistystä on tapahtunut. Nykyään löydän paljon nokkelampia vastauksia tähän kysymykseen. Joskus tarvitsen yksinoloa, joskus huomiota. Yhtenä iltana tajusin, että minun pitäisi ehdottomasti siivota, tarvitsen siistimmän kodin. Sen sijaan napsautin saunan päälle ja tein pienen kävelylenkin, saunoin ja nukuin. Nyt otin ylellisen rästiinjääneen kesä- tai talvilomapäivän, järjestelen lattioillani vaeltavien vaihtuvien laukkujen sisältöjä oikeisiin paikkoihin, kuuraan keittiötäni ja paimennan robottipölynimuria nuohoamaan hankalampia nurkkia. Sen lisäksi olen tapaamatta ihmisiä, ainakaan näin aamupäivällä. En lue työperäisiä sähköposteja enkä huolehdi aikatauluista. Tämä on ylellistä.

Eilen join kahvia, liikaa, liian myöhään, koska olin sopinut meneväni kahville. Olisin voinut varmaan juoda teetäkin, mutta kriittisesti, valintahetkellä huomioni kiinnittyi aivan muihin asioihin. Tai olin aivan liian keskittynyt esittämään itsevarmaa, huoletonta ja hurmaavaa, että olisin pystynyt käyttämään loogista ajattelukykyäni mihinkään järkevämpään. Luulen, että olin aivan riittävän hurmaava. Muistan hymyilleeni, ihan oikeasti, koska minulla oli mukavaa.

Viikonloppuna koin kulttuurielämyksiä Kaunomielen kanssa. Ja löysin itselleni uuden sakramentin.

Singahdimme Helsinkiin, ihan vain pariksi päiväksi, ihan vain koska ihana Helene Schjerfbeck ja ihanat renesanssiböönat. Ja ihan vain koska elämä, ja ihan vain koska me voimme.

Ateneum oli ihana, kuten aina. Pyörimme siellä kauniiden lattioiden ja kattojen välissä ja tunsimme syvää ja ylevää kuulumisen tunnetta. Helenen (käytän hänestä nyt etunimeä, en tuttavallisuuttani, vaan siksi, että tuo sukunimi on pirun vaikea kirjoittaa oikein) värit imeytyivät suoraan synesteettiseen aivokuoreeni, sain kylmiä väreitä aina kuvotukseen asti. Tuntuu, että pääsin käymään sillä oudolla ulottuvuudella jossa hän oli tai on väriensä kanssa.

Sinebrykoffin taide- ja kotimuseo olivat hieno yllätys. En ollut ennen käynyt. Kallista, vanhaa runsasta ylellistä aarteistoa, jotenkin intiimisti ja lämpöisesti tarjoiltuna. Renesanssin naiskuva vähän järkytti. Että kaikki ne naiset, olivat ne sitten muotokuvia aikansa prinsessoista, antiikin myyttejä tai raamatun henkilöitä, olivat ihan samannäköisiä keskenään, koska kauneusihanne. Taikinanaamainen, kapeasilmäinen vaalea impi pyöreine pystytisseineen, rusottavine pakaroineen ja valjuine persoonallisuuksineen, leikkimässä tikareilla dramaattisesti tai ahneena vikittelemässä vanhoja miehiä.

Yksi teos oli vähän erilainen; siinä Venus poseeraa poikansa Amorin kanssa puun äärellä; ampiaiset pistävät poikaa, mutta Venus, (vähät välittäen poikansa ahdingosta, koska muhkurainen, 70-vuotiaalta näyttävä pojanpallero on selvästi maalattu kuvaan ihan eri kerralla), hän vain viekistelevästi tiirailee kuvaajaansa, jalat kiemuraisesti toistensa ympäri moneen kertaan kietoutuneina. Siitä taulusta tuli tunne, että maalari on ikuistanut kuvaan oikean naisen ja ihmisen joka on vanginnut hänen mielenkiintonsa, ei jotain standardiemäntää tilaustyönä.

Tässä maalauksessa, museon seinällä olevan tekstin mukaan, Eeva pitelee oksaa peittonaan keimailevasti.



Kuva löytyi täältä.

Uusi sakramenttini on viini. Lasi punaviintä, ihan yksin, ihmisten keskellä, uudessa paikassa, vieraassa kaupungissa. Siihen on hyvä pysähtyä hetkeksi. Nyt istuin Clarionin Skybarissa ja katselin Helsinkiä korkealta, kuin se olisi ollut suurkaupunki. Siinä oli jotain mellevää. Edellisen vastaavan lasillisen join Kuopiossa, pienessä ruokapaikassa.