Kävin kampaajalla. Olin impulsiivinen ja ehkä vähän epärealistinen. Mainitsin elokuvan, jonka ohjaaja on nainen, jonka hiukset ovat n. kolme kertaa pidemmät kuin minun, ja elopainoa n. puolet omastani, ja hän näyttää kivan särmältä ja erikoiselta. Ja kas, sain melkolailla saman, mutta luonnollisestikin lyhyemmän hiusmallin.
Tänä aamuna sitten uudet otsahiukseni nousivat kasvojeni ylle muhkeana ydinräjähdyspilvenä, ja muistin jälleen, miksi olen vannonut, ettei enää koskaan otsatukkaa.
Mutta on kivaa olla impulsiivinen. Ei pidä ottaa itseään tai hiuksiaan niin vakavasti.
Olen saanut kannustavaa palautettakin, kun räpsäisin itsestäni selfien ja laitoin sen tyttärilleni. Näytän kuvassa vanhemmalta kuin ennen, mutta jotenkin se ei haittaa. Pystyn kyllä ottamaan itsestäni myös oikeaa kuvakulmaa ja valotusta käyttäsen sellaisia otoksia, joissa pyöreät kasvoni näyttävät kimmoiselta kuin pullataikina, mutta jotenkin tässä kuvassa, ja hituesen roikkuvassa leukalinjassani ja orastavissa eskoahoissani, valjunkalpeudessani ja couperosapunoittavassa ohutihoisessa nenässäni on sellaista tiettyä arvokasta elämäkokemusta. Sellaista, jota olettaisi näkevän mustavalkoisessa levynkannessa jos Keith Richards joutuisi tekemään comebackin. Mutta eihän hänen tarvitse, kun hän on aina ollut. Joku sanoikin, ympäristönsuojelusta, että meidän pitää miettiä, minkälaisen maailman jätämme jälkeemme Keith Richardsille.
Poistin kuvan.
Kaunomieli sanoi, että näytän metsänhengeltä. Hoksasin itsekin, että näillä säärikarvoilla olen kelpo fauni tosta vaan.
Poistan tuon kuvan varmaan 13 minuutin kuluttua kauhistuneena impulsiivisuudestani.
keskiviikko 20. helmikuuta 2019
maanantai 18. helmikuuta 2019
Niin lämmin suolanmakuinen.
Viime viikonloppuna en ollut mitenkään tuottelias tai seesteinen. Näkysiivosin, toivottavasti melkein viimeistä kertaa. Konmaritin jääkaappini lukuisat vuosikertamauste- ja salaatinkastikkeet. Keräsin ne pöydälle, järjestin rivistöön, silmäilin, mietin, mitkä niistä tekevät minut oikeasti onnelliseksi. Valikoin pulloista ja purkeista osan eri päähän pöytään ja kiitin niitä siitä länsimaisen runsauden ja loputtoman valinnanvapauden illusiosta, jonka ne ovat jääkaappini ovihyllyissä luoneet minua ilahduttaakseni, ja annoin niiden poistua elämästäni kaiken lihan tietä.
Juuri muuta luovaa ja elämääni rikastavaa en saanut aikaiseksi. Kävin miellyttävällä kävelylenkillä pitkin jäistä, kapeaa polkua. Aurinko paistoi ja tuoksui hyvältä. Muuten lähinnä vain ärsyynnyin kaikesta.
Päätäni särkee. Kasvoni rentoutuivat hetki sitten ilmeisesti ensimmäistä kertaa tänään, ja tajusin koko päivän pinnistelleeni naamallani jotenkin. Ehkä jotta en näyttäisi niin kärsivältä, kuin mitä oikeasti sisimmässäni tunsin. Tänään ei selvästikään ollut sellainen päivä, jolloin minun kannattaisi olla tekemisissä ihmisten kanssa.
Nyt kun saisin myös lapaluideni väliset lihakset rentoutumaan samalla tapaa kuin otsanahkani.
Tällaisia, vastaavia epäsosiaalisuuden keskittymiä on alkanut tihentyä aika-avaruuteeni melko usein. Ehkä tarvitsisin jotain henkistä mineraalia enemmän tai vähemmän. Yksinoloa, ajelehtimista, positiivista vetelehtimistä. Krapulapäivän sinne tänne.
Diiva hyppäsi autoni kyytiin viime torstaina, ja ilmoitti reippaasti, että hänellä on neljän päivän ryyppyputken päivä kolme meneillään. Voi lapsirakas, ajattelin, sinä et yhtään tiedä mistä puhut. Onneksi. Hän laski peräkkäisiä päiviä, jolloin todennäköisesti käyttää alkoholijuomia (kuten yhden oluen).
En minäkään alkoholia kaipaa. Jos kaipaisin, joisin. Tai no ehkä vähän kaipaan bitterin kirpeää ensipuraisua hyvässä seurassa. Pehmeää viinilasillista turvanaisteni ääniä kuunnellen. Pitkää hidasta aamua ja vähän laiskaa oloa, jolloin ei jaksa ajatella niin paljoa että erityisesti kaipaisi jotain muuta kuin mitä näköpiirissä sattuu olemaan. Kahvia, ja toisia aamukahveja, ja välikahveja. Viileitä lakanoita ja vähän grungea kaiuttimiin.
Jotain sellaista toivon seuraavalta viikonlopulta.
Tähdet tähdet. Odotin tuon ohjelman kaudenavausta kiihkeästi. Niin keskivertoisia nimiä! Mitä yllätyksiä heistä kuoriutuisikaan eri tyylilajien pyörityksissä! Todistakaa minut ja Suomen kansan mielipiteet vääriksi! Pakottakaa minut pitämään teistä!
Ohjelmaformaatti on muutettu, ja muutos on kovin laaduton ja samea. Lisäksi vaikuttaa siltä, että artistit saavat tällä kertaa ihan itse valita esittämänsä kappaleet, mikä on tietysti se illuusio, joka aiemminkin on meille tarjoiltu, mutta viimeistään nyt huomaan, että tosi-tv vaatii käsikirjoitusta ollakseen viihdettä. Vai tarvitseeko sittenkään, onko tämä sittenkin nerokas käänne, mahdollisesti itse viihteen puolijumala Jenni Pääskysaaren kynästä? Ahmin nimittäin tätä keskinkertaista sontaa jakson toisensa perään; miten huono valinta! Miten suuri hukattu tilaisuus! Mikseivät he tutkiskele tehtävänantoja sydämissään tarkemmin! Miksi? Mitä ihmettä!
Valssimies on useasti kertonut minulle, että on olemassa tämä laite, kaukosäädin, jolla voin taltuttaa tuskani. Tai edes hänen tuskansa. Mutta sujuvathan ne sunnuntai-illat rattoisasti näinkin.
Ensimmäinen teema oli "laulu minusta". Moni kisaajista haki tähän vauhtia lapsuuttaan muistelemalla. Toinen teema oli "lapsuuteni klassikot". Eli sen minä-lapsena-laulun olisi voinut ihan hyvin säästää tähän. Eli käytännössä kaksi samanlaista puuduttavaa jaksoa peräjälkeeen. Tässä sitten esim. Kyösti lauloi lapsista noin niinkuin yleisesti, ikäänkuin lastenlaulun. Aasinsillat, joita pitkin kunkin lapsuuteen kirmattiin olivat myös osittain kummallisen viina- ja seksihuuruisia. Kolmas teema oli ystävänpäivän läheisyyteen sijoitettu "Laulu rakkaalleni". Tässä kohtaa, jossa olisi pitänyt kiskaista se veretseisauttava, imelän täyteläinen palava romanttisen kiihkeä tai muuten hetkellisen kuuma rakkaus kehiin, moni osallistuja lauloi lapsistaan tai yläasteen limudiskomuistoistaan. Siitä, miten ei KOSKAAN tanssinut hitaita diskossa. Siitä miten lapset kasvaa aikuisiksi. Tai kavereistaan, ja itsestään, joka ei kasva aikuiseksi.
Lisäksi puvustus on toteutettu Liettuassa vuonna 1991.
Kaikenkaikkiaan koko ohjelman on niin sietämätöntä kuraa, että koen sitä katsoessa lähes yhtä hyristyttävän makeaa myötähäpeää kuin taannoin katsoessani Little Miss Sunshinea.
Juuri muuta luovaa ja elämääni rikastavaa en saanut aikaiseksi. Kävin miellyttävällä kävelylenkillä pitkin jäistä, kapeaa polkua. Aurinko paistoi ja tuoksui hyvältä. Muuten lähinnä vain ärsyynnyin kaikesta.
Päätäni särkee. Kasvoni rentoutuivat hetki sitten ilmeisesti ensimmäistä kertaa tänään, ja tajusin koko päivän pinnistelleeni naamallani jotenkin. Ehkä jotta en näyttäisi niin kärsivältä, kuin mitä oikeasti sisimmässäni tunsin. Tänään ei selvästikään ollut sellainen päivä, jolloin minun kannattaisi olla tekemisissä ihmisten kanssa.
Nyt kun saisin myös lapaluideni väliset lihakset rentoutumaan samalla tapaa kuin otsanahkani.
Tällaisia, vastaavia epäsosiaalisuuden keskittymiä on alkanut tihentyä aika-avaruuteeni melko usein. Ehkä tarvitsisin jotain henkistä mineraalia enemmän tai vähemmän. Yksinoloa, ajelehtimista, positiivista vetelehtimistä. Krapulapäivän sinne tänne.
Diiva hyppäsi autoni kyytiin viime torstaina, ja ilmoitti reippaasti, että hänellä on neljän päivän ryyppyputken päivä kolme meneillään. Voi lapsirakas, ajattelin, sinä et yhtään tiedä mistä puhut. Onneksi. Hän laski peräkkäisiä päiviä, jolloin todennäköisesti käyttää alkoholijuomia (kuten yhden oluen).
En minäkään alkoholia kaipaa. Jos kaipaisin, joisin. Tai no ehkä vähän kaipaan bitterin kirpeää ensipuraisua hyvässä seurassa. Pehmeää viinilasillista turvanaisteni ääniä kuunnellen. Pitkää hidasta aamua ja vähän laiskaa oloa, jolloin ei jaksa ajatella niin paljoa että erityisesti kaipaisi jotain muuta kuin mitä näköpiirissä sattuu olemaan. Kahvia, ja toisia aamukahveja, ja välikahveja. Viileitä lakanoita ja vähän grungea kaiuttimiin.
Jotain sellaista toivon seuraavalta viikonlopulta.
Tähdet tähdet. Odotin tuon ohjelman kaudenavausta kiihkeästi. Niin keskivertoisia nimiä! Mitä yllätyksiä heistä kuoriutuisikaan eri tyylilajien pyörityksissä! Todistakaa minut ja Suomen kansan mielipiteet vääriksi! Pakottakaa minut pitämään teistä!
Ohjelmaformaatti on muutettu, ja muutos on kovin laaduton ja samea. Lisäksi vaikuttaa siltä, että artistit saavat tällä kertaa ihan itse valita esittämänsä kappaleet, mikä on tietysti se illuusio, joka aiemminkin on meille tarjoiltu, mutta viimeistään nyt huomaan, että tosi-tv vaatii käsikirjoitusta ollakseen viihdettä. Vai tarvitseeko sittenkään, onko tämä sittenkin nerokas käänne, mahdollisesti itse viihteen puolijumala Jenni Pääskysaaren kynästä? Ahmin nimittäin tätä keskinkertaista sontaa jakson toisensa perään; miten huono valinta! Miten suuri hukattu tilaisuus! Mikseivät he tutkiskele tehtävänantoja sydämissään tarkemmin! Miksi? Mitä ihmettä!
Valssimies on useasti kertonut minulle, että on olemassa tämä laite, kaukosäädin, jolla voin taltuttaa tuskani. Tai edes hänen tuskansa. Mutta sujuvathan ne sunnuntai-illat rattoisasti näinkin.
Ensimmäinen teema oli "laulu minusta". Moni kisaajista haki tähän vauhtia lapsuuttaan muistelemalla. Toinen teema oli "lapsuuteni klassikot". Eli sen minä-lapsena-laulun olisi voinut ihan hyvin säästää tähän. Eli käytännössä kaksi samanlaista puuduttavaa jaksoa peräjälkeeen. Tässä sitten esim. Kyösti lauloi lapsista noin niinkuin yleisesti, ikäänkuin lastenlaulun. Aasinsillat, joita pitkin kunkin lapsuuteen kirmattiin olivat myös osittain kummallisen viina- ja seksihuuruisia. Kolmas teema oli ystävänpäivän läheisyyteen sijoitettu "Laulu rakkaalleni". Tässä kohtaa, jossa olisi pitänyt kiskaista se veretseisauttava, imelän täyteläinen palava romanttisen kiihkeä tai muuten hetkellisen kuuma rakkaus kehiin, moni osallistuja lauloi lapsistaan tai yläasteen limudiskomuistoistaan. Siitä, miten ei KOSKAAN tanssinut hitaita diskossa. Siitä miten lapset kasvaa aikuisiksi. Tai kavereistaan, ja itsestään, joka ei kasva aikuiseksi.
Lisäksi puvustus on toteutettu Liettuassa vuonna 1991.
Kaikenkaikkiaan koko ohjelman on niin sietämätöntä kuraa, että koen sitä katsoessa lähes yhtä hyristyttävän makeaa myötähäpeää kuin taannoin katsoessani Little Miss Sunshinea.
maanantai 11. helmikuuta 2019
Sidekick.
Tänään, kun kohtalon koura mäiski osumia oikealle ja vasemmalle, olin nöyrän tyytyväinen siitä, että sain tyytyä ihan vain sivuhenkilön rooliin tässä saippuaoopperassa, johon aamuisin herään. Öisin on sitten eri seikkailut, eri paikoissa. Joskus saan olla ihan joku muu, ja melkein aina olen päähenkilö.
Kerran olin Karin Hansdotter. Saavuin uuteen "kartanooni", joka oli vain ummehtunut sokkeloinen maatalo. Toisessa päässä piiat ja rengit nukkuivat hevosten kanssa, siveettömästi sekaisin, eivätkä ollenkaan osoittaneet nöyrää alamaisuuttaan minulle. Minua v****i kuin pientä jänistä, ramppasin tarmokkaasti painavissa hameissani korkeiden kynnysten yli ja yritin löytää jotain arvolleni ja lapsilleni sopivaa siistiä huonetta, mutta turhaan, talo oli pieni ja ahdas ja olin sentään tottunut parempaan. Seuraneiti seurasi kintereilläni ja yritti tyynnytellä mieltäni, mikä ärsytti minua vielä entisestään, mutta olipahan joku jolle kiukutella, ainoa ihminen joka tajusi kauhistukseni.
Katselin pieneltä ovelta pihapiiriä, ei edes kunnon sisäänkäyntiä, vain ovi suoraan pihalle, ja tajusin raivoissani, että tänne minun nyt pitää jäädä. Tunsin kokeneeni suurta vääryyttä. Sadattelin mielessäni miestäni, ja sitten mietin, että ai niin, onkohan minulla miestä lainkaan, olenkohan naimisissa vai en ja kenenkähän kanssa, ja mitä sen väliä, saamattomia paskoja ovat miehet kaikki tyynni. Tiesin olevani Vääksyssä, joka on minulle tuttu paikka hereillä ollessani, mutta ihmettelin vähän unessani miten paikka jossa olin ei muistuttanut Vääksyn harjuja ja vesistöjä.
Aamulla löysin Karinin Wikipediasta, ja hoksasin, että Wääksyn kartano ei sijaitse Asikkalan Vääksyssä.
Mutta nyt minulla oli tylsä tavallinen, vähän tahmea ja tehoton maanantai, jolloin kellekään ei ainakaan vielä ehkä ole tapahtunut mitään kamalaa. Söimme pinaattikeittoa, tiskasin, pöydän ympärillä suoritetaan laskutoimituksia joita en tule tässä elämässä opettelemaan. Kiitos tästä.
Peruin varaamani joogan. Harjoitan sen sijaan sisäistä mielenvenymistä ja koitan saada elimistöni solutasolta lähtien sisäistämään muita olomuotoja kuin "suorita".
Ratas nytkähti eteenpäin. Ehkä taas muutan, jossain vaiheessa. En tiedä minne. Hyväksyn sen asian, etten tiedä minne. Se kyllä järjestyy. Yritän olla pilaamatta asioita hötkyilemällä. Se ei hyödytä.
Olen huolellisesti haarukoinut resurssini, tarpeeni, ne käytännölliset ja sitten ne toisenlaiset, ne asiat jotka tuottavat minulle iloa ja miettinyt mistä voin tinkiä ja mietin myös mitä arjessani muuttuisi ja olisiko muutos pisteessa B vai C vai F sen suuntainen kuin haluaisin.
Tulee ikävä näitä ikkunapenkkejä ja itseäni vanhempia kaapinovia. Ikkunoista näkyviä kattoja ja puluja. No ei ehkä puluja. Paksuja seiniä, keittiötä joka on kaunis kuin karkki ja jossa astiani näyttävät lystikkäiltä.
Sitten on joitakin toisia asioita, joita ei tule ikävä. Huonolaatuista laminaattia, kymmeniä ja vielä kymmeniä portaita, pientä saunatonta kylppäriä ja ahdasta parkkipaikkaa ja pölyä ja sepeliä ja sitä kohtaa minussa, josta puuttuu omenapuu ja paikka johon voi laittaa paljaat jalat suoraan maahan ja istuttaa kukkasipuleita jos haluaa.
Nyt muistin, etten ole istuttanut kukkasipuleita mihinkään lähipusikkoon tai puistoon, niin kuin suunnittelin tekeväni. Olenpas minä muistamaton.
Tai ehkä olen orava, enkä muista minne hautasin sipulit.
**
Päivitin kuvan pienemmäksi. Se on lainattu täältä.
Kerran olin Karin Hansdotter. Saavuin uuteen "kartanooni", joka oli vain ummehtunut sokkeloinen maatalo. Toisessa päässä piiat ja rengit nukkuivat hevosten kanssa, siveettömästi sekaisin, eivätkä ollenkaan osoittaneet nöyrää alamaisuuttaan minulle. Minua v****i kuin pientä jänistä, ramppasin tarmokkaasti painavissa hameissani korkeiden kynnysten yli ja yritin löytää jotain arvolleni ja lapsilleni sopivaa siistiä huonetta, mutta turhaan, talo oli pieni ja ahdas ja olin sentään tottunut parempaan. Seuraneiti seurasi kintereilläni ja yritti tyynnytellä mieltäni, mikä ärsytti minua vielä entisestään, mutta olipahan joku jolle kiukutella, ainoa ihminen joka tajusi kauhistukseni.
Katselin pieneltä ovelta pihapiiriä, ei edes kunnon sisäänkäyntiä, vain ovi suoraan pihalle, ja tajusin raivoissani, että tänne minun nyt pitää jäädä. Tunsin kokeneeni suurta vääryyttä. Sadattelin mielessäni miestäni, ja sitten mietin, että ai niin, onkohan minulla miestä lainkaan, olenkohan naimisissa vai en ja kenenkähän kanssa, ja mitä sen väliä, saamattomia paskoja ovat miehet kaikki tyynni. Tiesin olevani Vääksyssä, joka on minulle tuttu paikka hereillä ollessani, mutta ihmettelin vähän unessani miten paikka jossa olin ei muistuttanut Vääksyn harjuja ja vesistöjä.
Aamulla löysin Karinin Wikipediasta, ja hoksasin, että Wääksyn kartano ei sijaitse Asikkalan Vääksyssä.
Mutta nyt minulla oli tylsä tavallinen, vähän tahmea ja tehoton maanantai, jolloin kellekään ei ainakaan vielä ehkä ole tapahtunut mitään kamalaa. Söimme pinaattikeittoa, tiskasin, pöydän ympärillä suoritetaan laskutoimituksia joita en tule tässä elämässä opettelemaan. Kiitos tästä.
Peruin varaamani joogan. Harjoitan sen sijaan sisäistä mielenvenymistä ja koitan saada elimistöni solutasolta lähtien sisäistämään muita olomuotoja kuin "suorita".
Ratas nytkähti eteenpäin. Ehkä taas muutan, jossain vaiheessa. En tiedä minne. Hyväksyn sen asian, etten tiedä minne. Se kyllä järjestyy. Yritän olla pilaamatta asioita hötkyilemällä. Se ei hyödytä.
Olen huolellisesti haarukoinut resurssini, tarpeeni, ne käytännölliset ja sitten ne toisenlaiset, ne asiat jotka tuottavat minulle iloa ja miettinyt mistä voin tinkiä ja mietin myös mitä arjessani muuttuisi ja olisiko muutos pisteessa B vai C vai F sen suuntainen kuin haluaisin.
Tulee ikävä näitä ikkunapenkkejä ja itseäni vanhempia kaapinovia. Ikkunoista näkyviä kattoja ja puluja. No ei ehkä puluja. Paksuja seiniä, keittiötä joka on kaunis kuin karkki ja jossa astiani näyttävät lystikkäiltä.
Sitten on joitakin toisia asioita, joita ei tule ikävä. Huonolaatuista laminaattia, kymmeniä ja vielä kymmeniä portaita, pientä saunatonta kylppäriä ja ahdasta parkkipaikkaa ja pölyä ja sepeliä ja sitä kohtaa minussa, josta puuttuu omenapuu ja paikka johon voi laittaa paljaat jalat suoraan maahan ja istuttaa kukkasipuleita jos haluaa.
Nyt muistin, etten ole istuttanut kukkasipuleita mihinkään lähipusikkoon tai puistoon, niin kuin suunnittelin tekeväni. Olenpas minä muistamaton.
Tai ehkä olen orava, enkä muista minne hautasin sipulit.
**
Päivitin kuvan pienemmäksi. Se on lainattu täältä.
tiistai 5. helmikuuta 2019
Huominen on aina tulevaisuutta.
Talven selkä taittuu hitaasti. Minun selkäni on jo lannistuksesta notkolla. Eilen toivoin, että pyryttäisi niin paljon, etten löytäisi autoani aamulla enää parkkipaikalta, että bussit olisivat suistuneet ojaan ja ovi avaamiskunnoton liian lumikuorman takia.
Sitten nukuin 11 tuntia, tunnistin autoni (josta oli muotoutunut viistoperäinen porrasperäisyyden sijaan) parkkirivistöstä ja puursin jälleen yhden päivän järkevissä talvikengissäni ja paksussa, järkevässä, tuulenpitävässä talvitakissani. Järkevänä ja elämään positiivisesti suhtautuvana ihmisenä toivon, että minulla ja takillani on vielä monta yhteistä talvea edessä. Ja sitten huokaan raskaasti tätä ajatellessani.
Sunnuntainakin podin akuuttia kesän ja kulttuurin ikävää. Ei tarvitsisi olla edes lämmin, kunhan ei olisi näin paljon lunta, voisi käyskennellä vaikka vähän koleassakin puistossa, kuten Maria Medicin perustamassa Luxembourginpuistossa historiallisten naispatsaiden keskellä. Voisi pistäytyä taidemuseoon, tai kuunnella kaihoisaa katusoittajaa.
Eilen tein ylimääräisen mutkan kirjastoon. Vaihtamaan levyn, jonka olin palauttanut sinne aiemmin, luullen sen olevan täynnä Colin Firthin palavia katseita ja leimuavia pulisonkeja. Mutta ei se ollut se levy jonka palautin, vaan "Where the wild things are"-peli. Ne örkkimöröt siinä kannessa ilmeisesti näyttivät silmääni Colinilta ja Jennifer Ehleltä, ja palautin väärän levyn. Kun Valssimies viestilähetti minulle kuvan siitä oikeasta levystä, joka oli pulpahtanut ulos antiikkisen playstationimme uumenista, oloni oli ristiriitainen. En olisi uskonut, että on olemassa olosuhde, jossa Colin Firthin näkeminen saa minut harmistuneeksi.
Tein siis ylimääräisen mutkan kirjastoon. Suhtauduin siihen lähtökohtaisesti kuin Etelänavan valloitukseen. Onhan sinne sentään 800 metriä, ja tuollainen sää. Puolessa välissä tajusin, että matkan varrellahan on ihastuttava, pulppuileva kulttuurin lähde. Valve-talo. Siellä on aina mukavia valokuvanäyttelyjä, ja taidetta muutenkin. Voi nähdä jotain mitä ei odottanut näkevänsä. Virkistyä. Havahtua. Ihastella ja ylentyä. Käytännössä reittini myös kulkisi ko. rakennuksen läpi, eli voisin viettää n. 100 metriä matkasta sisätiloissa, en sään armoilla ulkona.
Ensin katselin kuvia veteen pulpautetuista ruusunmarjoista ja legopalikoista. Ajattelin tiskaamista.
Sitten oli lampaanvillateema. Lampaanvillaa eri olomuodoissaan. Erilaisina tuotteina. Järkevinä ja ei-järkevinä fantasia-asuina. Lankana. Hahtuvina. Pestynä köntteinä. Suoraan lampaasta kerittyä villaa oli myös upotettu betoniin, ja näitä laattoja oli aseteltu vierekkäin jonkinlaiseen installaatioon. Tuo kaikki ja lampaanvillan haju toivat mieleen lapsuuteni. Vähän masentavalla tavalla. Villa on tunkkainen ja pistelevä materiaali, ja sen käsittely saa kädet haisemaan. Lampaat eivät ole mitenkään erityisen sielukkaita eläimiä. Betoniin upotettuna villa menee ihan hukkaan.
Toisella puolella oli valokuvanäyttely. Lehmiä ja ihmisiä lehmänhoitopuuhissa. Ilmeisesti Tsekissä. En nyt löytänyt oikeaoppista näppäinyhdistelmää sanan kirjoittamiseen oikein. Ihmiset näyttivät huolekkailta ja jotenkin lannistuneilta. Henkinen talvi. Joku nuori yritti karata ikkunasta kiipeämällä. Tavoitin tunnelman lapsuudestani, minäkin tein niin. Lehmät näyttivät vaivautuneilta. Yksi kuva oli erinomainen. Viimeisessä kuvassa oli kasa lehmänpaskaa. Se ei ollut se erinomainen.
Juuri nyt olisin kaivannut jotain vähän eksoottisempaa, kliseisempää, pinnallisempaa. Vaikka loputtomia krusifikseja ja tissejä, joita Pariisi oli pullollaan.
Kuva täältä.
Sitten nukuin 11 tuntia, tunnistin autoni (josta oli muotoutunut viistoperäinen porrasperäisyyden sijaan) parkkirivistöstä ja puursin jälleen yhden päivän järkevissä talvikengissäni ja paksussa, järkevässä, tuulenpitävässä talvitakissani. Järkevänä ja elämään positiivisesti suhtautuvana ihmisenä toivon, että minulla ja takillani on vielä monta yhteistä talvea edessä. Ja sitten huokaan raskaasti tätä ajatellessani.
Sunnuntainakin podin akuuttia kesän ja kulttuurin ikävää. Ei tarvitsisi olla edes lämmin, kunhan ei olisi näin paljon lunta, voisi käyskennellä vaikka vähän koleassakin puistossa, kuten Maria Medicin perustamassa Luxembourginpuistossa historiallisten naispatsaiden keskellä. Voisi pistäytyä taidemuseoon, tai kuunnella kaihoisaa katusoittajaa.
Eilen tein ylimääräisen mutkan kirjastoon. Vaihtamaan levyn, jonka olin palauttanut sinne aiemmin, luullen sen olevan täynnä Colin Firthin palavia katseita ja leimuavia pulisonkeja. Mutta ei se ollut se levy jonka palautin, vaan "Where the wild things are"-peli. Ne örkkimöröt siinä kannessa ilmeisesti näyttivät silmääni Colinilta ja Jennifer Ehleltä, ja palautin väärän levyn. Kun Valssimies viestilähetti minulle kuvan siitä oikeasta levystä, joka oli pulpahtanut ulos antiikkisen playstationimme uumenista, oloni oli ristiriitainen. En olisi uskonut, että on olemassa olosuhde, jossa Colin Firthin näkeminen saa minut harmistuneeksi.
Tein siis ylimääräisen mutkan kirjastoon. Suhtauduin siihen lähtökohtaisesti kuin Etelänavan valloitukseen. Onhan sinne sentään 800 metriä, ja tuollainen sää. Puolessa välissä tajusin, että matkan varrellahan on ihastuttava, pulppuileva kulttuurin lähde. Valve-talo. Siellä on aina mukavia valokuvanäyttelyjä, ja taidetta muutenkin. Voi nähdä jotain mitä ei odottanut näkevänsä. Virkistyä. Havahtua. Ihastella ja ylentyä. Käytännössä reittini myös kulkisi ko. rakennuksen läpi, eli voisin viettää n. 100 metriä matkasta sisätiloissa, en sään armoilla ulkona.
Ensin katselin kuvia veteen pulpautetuista ruusunmarjoista ja legopalikoista. Ajattelin tiskaamista.
Sitten oli lampaanvillateema. Lampaanvillaa eri olomuodoissaan. Erilaisina tuotteina. Järkevinä ja ei-järkevinä fantasia-asuina. Lankana. Hahtuvina. Pestynä köntteinä. Suoraan lampaasta kerittyä villaa oli myös upotettu betoniin, ja näitä laattoja oli aseteltu vierekkäin jonkinlaiseen installaatioon. Tuo kaikki ja lampaanvillan haju toivat mieleen lapsuuteni. Vähän masentavalla tavalla. Villa on tunkkainen ja pistelevä materiaali, ja sen käsittely saa kädet haisemaan. Lampaat eivät ole mitenkään erityisen sielukkaita eläimiä. Betoniin upotettuna villa menee ihan hukkaan.
Toisella puolella oli valokuvanäyttely. Lehmiä ja ihmisiä lehmänhoitopuuhissa. Ilmeisesti Tsekissä. En nyt löytänyt oikeaoppista näppäinyhdistelmää sanan kirjoittamiseen oikein. Ihmiset näyttivät huolekkailta ja jotenkin lannistuneilta. Henkinen talvi. Joku nuori yritti karata ikkunasta kiipeämällä. Tavoitin tunnelman lapsuudestani, minäkin tein niin. Lehmät näyttivät vaivautuneilta. Yksi kuva oli erinomainen. Viimeisessä kuvassa oli kasa lehmänpaskaa. Se ei ollut se erinomainen.
Juuri nyt olisin kaivannut jotain vähän eksoottisempaa, kliseisempää, pinnallisempaa. Vaikka loputtomia krusifikseja ja tissejä, joita Pariisi oli pullollaan.
Kuva täältä.
keskiviikko 30. tammikuuta 2019
Out on the wiley, windy moors.
Nukuttuani loputtomasti heräsin. Päätin ryhdistäytyä. Reipastua. Pesin hiukset. En pese niitä joka päivä, joten tämä nyt sattumalta ajankohtainen toimenpide sai tuossa kohdassa elämänpolkuani symbolisen merkityksen käänteentekevänä käänteenä asenteessani maailmaa kohtaan. Nyt olisin reipas enkä mankuisi kaikesta koko ajan. Paitsi Valssimiehelle, koska siitä on tullut meidän kummallinen tapamme.
Vietin aamua kaikessa rauhassa, fiilistellen niitä menneitä aamuja, jolloin olin aivan yksin aamukahvini ääressä, tunteroisen kerrallaan. Join mukin, toisenkin, viimeistelin koissupalapelin laatikkoonsa (kokosin sen siis suoraan laatikkoon viiteen eri kerrokseen, mikä tuotti aivolohkoihini mukavaa venytystä ja hyrinää). Hiukseni olivat melkein kuivat, eivät aivan, ja mietin, josko suoristusrauta riittäisi. Se tuottaa vähemmän äänisaastetta kuin fööni. Hyppäsin vielä vähän pidemmän loikan esteettisen vaivannäön suuntaan, ja vääntelin pitkiksi venähtäneet suortuvani sekaville kiharoille puikon avulla. Siinä meni hetki kauemmin kuin olin suunnitellut.
Poistaisin kynsilakan jämät joskus myöhemmin. Ihan niin pitkään loikkaan en uskaltanut verryttelemättä nyt ryhtyä.
Muistin eväät. Menin jääkaapille hakemaan ne, ja siinä samassa muistin vitamiinini. Ne jotka ylläpitävät reippautta ja hyvää muistia. En hetkeen muistanut, miksi syön merilevää, mutta sitten muistin, että siinä on se joku aine jonka nimeä en muista joka parantaa muistia. Muistin nyt ottaa nokareellisen merilevää.
Reippaana ja ympäristöäni valppaasti huomioiden tajusin myös, että tänään keli on hitusen lauhempi kuin aiempina päivinä. Voisin laittaa ohuemman villakangastakkini, sen joka on juuri oikeanlainen ja saa ääriviivani kutistumaan kutkuttavan mukavasti sen järkevän, loputtoman kestävän, tuulenpitävän, muhkuraisen ja masentavan Didrikssonin parkatakkini sijaan. Vihaan aina talvitakkeja ja kenkiä käytettyäni niitä yli kolme viikkoa putkeen joka päivä. Tätä takkia olen käyttänyt kolme tai neljä vuotta. Loputtomasti.
Iloisesti mielessäni hypähdellen siirsin työavaimet ja kännykän takintaskusta toiseen ja livahdin rappukäytävään. Heti kun ovi kolahti, tajusin, että se toinen avainnippu jäi eteisen naulaan. Se, jossa on koti- ja autonavaimet. Valssimies on piipahtamassa Etelämantereella, joten hänestä ei nyt ollut apua. Syytin luonnollisesti kuitenkin häntä vastoinkäymisestäni, ja hän pyysi nöyrästi anteeksi.
Ohut, juuri oikeanlainen takki ja vielä vähän nihkeänkosteat kiharat eivät erityisesti piristäneet minua bussipysäkillä. Onneksi bussikortissa oli saldoa, koska käteistä minulla ei olisi ollut.
Töissä huomasin, että eväät jäivät keittiön pöydälle.
Olisi tämä huonomminkin voinut mennä. Joskus on mennytkin.
Vietin aamua kaikessa rauhassa, fiilistellen niitä menneitä aamuja, jolloin olin aivan yksin aamukahvini ääressä, tunteroisen kerrallaan. Join mukin, toisenkin, viimeistelin koissupalapelin laatikkoonsa (kokosin sen siis suoraan laatikkoon viiteen eri kerrokseen, mikä tuotti aivolohkoihini mukavaa venytystä ja hyrinää). Hiukseni olivat melkein kuivat, eivät aivan, ja mietin, josko suoristusrauta riittäisi. Se tuottaa vähemmän äänisaastetta kuin fööni. Hyppäsin vielä vähän pidemmän loikan esteettisen vaivannäön suuntaan, ja vääntelin pitkiksi venähtäneet suortuvani sekaville kiharoille puikon avulla. Siinä meni hetki kauemmin kuin olin suunnitellut.
Poistaisin kynsilakan jämät joskus myöhemmin. Ihan niin pitkään loikkaan en uskaltanut verryttelemättä nyt ryhtyä.
Muistin eväät. Menin jääkaapille hakemaan ne, ja siinä samassa muistin vitamiinini. Ne jotka ylläpitävät reippautta ja hyvää muistia. En hetkeen muistanut, miksi syön merilevää, mutta sitten muistin, että siinä on se joku aine jonka nimeä en muista joka parantaa muistia. Muistin nyt ottaa nokareellisen merilevää.
Reippaana ja ympäristöäni valppaasti huomioiden tajusin myös, että tänään keli on hitusen lauhempi kuin aiempina päivinä. Voisin laittaa ohuemman villakangastakkini, sen joka on juuri oikeanlainen ja saa ääriviivani kutistumaan kutkuttavan mukavasti sen järkevän, loputtoman kestävän, tuulenpitävän, muhkuraisen ja masentavan Didrikssonin parkatakkini sijaan. Vihaan aina talvitakkeja ja kenkiä käytettyäni niitä yli kolme viikkoa putkeen joka päivä. Tätä takkia olen käyttänyt kolme tai neljä vuotta. Loputtomasti.
Iloisesti mielessäni hypähdellen siirsin työavaimet ja kännykän takintaskusta toiseen ja livahdin rappukäytävään. Heti kun ovi kolahti, tajusin, että se toinen avainnippu jäi eteisen naulaan. Se, jossa on koti- ja autonavaimet. Valssimies on piipahtamassa Etelämantereella, joten hänestä ei nyt ollut apua. Syytin luonnollisesti kuitenkin häntä vastoinkäymisestäni, ja hän pyysi nöyrästi anteeksi.
Ohut, juuri oikeanlainen takki ja vielä vähän nihkeänkosteat kiharat eivät erityisesti piristäneet minua bussipysäkillä. Onneksi bussikortissa oli saldoa, koska käteistä minulla ei olisi ollut.
Töissä huomasin, että eväät jäivät keittiön pöydälle.
Olisi tämä huonomminkin voinut mennä. Joskus on mennytkin.
tiistai 29. tammikuuta 2019
Over and over.
Flunssa kampitti minut. Tai jonkinlainen hiipivä elimistön tahmeustila. Hiekkaa solukalvoilla, mikään ei liiku, ei räkä onteloissa eikä impulssit synapseissa.
Se taisi alkaa jo viime viikolla. Katselin eri tilanteissa, päivä toisensa jälkeen, nahistuvia tomaattisiivuja ei lautasteni reunalla. Minä en syö tuoretta tomaattia, koska se jostain kohtalon oikusta maistuu oksennukselle suussani. Tomaattia on aina kaikenlaisissa tarjolle asetetuissa näkyleivissä; viljaisten sämpylöiden välissä, croissantin sisään tungettuna, ruisleipäviipaleen päällä salaatinlehden ja kahden kurkkusiivun kanssa harmonisena vastavärikokoelmana. Joskus, jos olen osallisena jossain, johon liittyy tarjoilu, kysytään etukäteen ruoka-aineallergioita. En enää näissä tilanteissa pihahda mitään tomaatista. En jaksa selittää. En jaksa etsiä korvaavaa vaihtoehtoani, tai jos en hoksaa etsiä, sitten nolona todeta että sori, söin jonkun muun tomaattileivän (paitsi tomaatin), mutta täältä löytyi tämä erityisruokavalioeines, jossa on kitkerä, reunoilta pehmeä ja jotenkin kieron ja ovelan näköinen siivu paprikaa. Tai jos mitään ei ole varattu, ja joku hoksaa sen liian myöhään, kuulen ylitsevuotavia pahoitteluja.
Ja kun en minä oikeastaan tykkää mistään muustakaan tuoreesta, mitä näkyleipien päälle väkisin tungetaan. Siivu kunnollista juustoa riittäisi minulle kiitos. Tai pelkkä juusto.
Ja siitä johtuen tulen vastakin apeana katselemaan lössähtäneitä, elämänsä turhaan uhranneita tomaattisiivuja ja -lohkoja eri lautasteni reunoilla. Niin turhaa.
Olen harjoitellut itsetuntemusta. Tunnen itseni, ja tiedän, että nämä tomaattijohdannaistuntemukset ovat heijastusta muista mieleni liikkeistä. Apeudesta, alakulosta ja hiljalleen kytevästä ihmisvihasta. Ei mitenkään erityisen aiheellisesta tai erityisesti suunnatusta. Lähinnä vain yliannostuksesta tai yliherkkyydestä varomattomille, kypsentämättömille sosiaalisille kontakteille.
Tällaisina aikoina otan sosiaalisuuden vastaan mielelläni ryöpättynä, paseerattunaja ja ehkä korkeintaan murskattujen jäiden kera pillillä imien. Sateenvarjo smoothieni reunalla sallitaan.
Katsoimme Kaunomielen kanssa osat 1-4 siitä Ylpeys ja Ennakkoluulo -sarjasta, jossa on Colin Firth, jonka vallattomat kiharat ja leimuavat pulisongit muodostavat hänen päänsä ympärille lohdullisen bernhardilaiskoirakaulurin, jonka sisältä hän tulisesti tuijottaa intohimonsa kohdetta sanattomana, koska on sosiaalisessa kanssakäymisessä niin tuskaisen epäkelpo, ettei osaa sanottaa tuntemuksiaan kuin yläluokkaisen ylenkatseen kierouttamiksi loukkauksiksi, ja on siksi autuaasti hiljaa.
Maailmassa onkin liikaa puhetta. Lisää leimuavasti tuijottavia 10 000 punnan vuosituloillaan porskuttavia kartanonomistaja kiitos.
Hampaideni juurissa ajoittain tuntuva pakotus ei kuitenkaan johdu vain siitä, että kiristelisin ilmettäni kuin doberbanni, vaan yhdistän sen piikkinä kohoavaan ruumiinlämpöön. Olen myös ollut loputtoman väsynyt. Nukuin eilisen. Nukuin yön. Aamulla olisin nukkunut lisää, mutta menin töihin. Töissä torkuin hetken istuallani syötyäni maailman ankeimmat eväät (kaksi eineslihapiirakkaa), jotka eivät olleet edes mitenkän terveyttä edistäviä. Kallistan kohta pääni yksinäiseen tyynyyni ja nukun lisää.
Talviankeus. Härkäviikot. Niitähän nämä ovat. Nuorempana nämä ahdistivat enemmän, koska minussa oli enemmän käyttämätöntä energiaa. Nyt minulla on energiaa hädintuskin tyhjäkäyntiin. Ehkä säädän sisäisen wepastoni hyrähtämään käyntiin kuukauden päästä. Nukun siihen asti.
Kaksi koira-aiheista ajatusta samassa kirjoituksessa. Olen tehnyt sudokujen sijaan 500 palan koirapalapeliä, jossa 12 toinen toistaan "töpömpää koissua" poseeraavat epäerealististen puutarhakukka-asetelmien ympäröiminä. En ole koiraihminen. Ne ovat vähän kuin lapsia, liian välittömiä eivätkä kunnioita ihmisten henkilökohtaista reviiriä. Sekä koirissa että lapsissa on kivoja yksilöitä kuitenkin.
Lisäksi olen hengenpitimikseni katsonut Maria Veitolan Yökylässä-ohjelmaa. Pidän Marian rauhallisesta puhetavasta. Kaija K oli levoton ja väsyttävä. Jorma Uotinen sympaattinen, outo ja aito. Ehkä omalla tavallaan jotenkin rajoittunut. Jannika B ja Toni W jotenkin hellyttävän nuoria. Tunnen itseni taas vanhaksi.
Nyt on kesken jakso, joka kertoo Räsäsistä. Tunnen tervettä uteliaisuutta.
Olen hämmästynyt sivistymättömyyteeni. En ole oikestaan tiedostanut Joan Jettin olemassaoloa kunnolla ennen tätä.
Se taisi alkaa jo viime viikolla. Katselin eri tilanteissa, päivä toisensa jälkeen, nahistuvia tomaattisiivuja ei lautasteni reunalla. Minä en syö tuoretta tomaattia, koska se jostain kohtalon oikusta maistuu oksennukselle suussani. Tomaattia on aina kaikenlaisissa tarjolle asetetuissa näkyleivissä; viljaisten sämpylöiden välissä, croissantin sisään tungettuna, ruisleipäviipaleen päällä salaatinlehden ja kahden kurkkusiivun kanssa harmonisena vastavärikokoelmana. Joskus, jos olen osallisena jossain, johon liittyy tarjoilu, kysytään etukäteen ruoka-aineallergioita. En enää näissä tilanteissa pihahda mitään tomaatista. En jaksa selittää. En jaksa etsiä korvaavaa vaihtoehtoani, tai jos en hoksaa etsiä, sitten nolona todeta että sori, söin jonkun muun tomaattileivän (paitsi tomaatin), mutta täältä löytyi tämä erityisruokavalioeines, jossa on kitkerä, reunoilta pehmeä ja jotenkin kieron ja ovelan näköinen siivu paprikaa. Tai jos mitään ei ole varattu, ja joku hoksaa sen liian myöhään, kuulen ylitsevuotavia pahoitteluja.
Ja kun en minä oikeastaan tykkää mistään muustakaan tuoreesta, mitä näkyleipien päälle väkisin tungetaan. Siivu kunnollista juustoa riittäisi minulle kiitos. Tai pelkkä juusto.
Ja siitä johtuen tulen vastakin apeana katselemaan lössähtäneitä, elämänsä turhaan uhranneita tomaattisiivuja ja -lohkoja eri lautasteni reunoilla. Niin turhaa.
Olen harjoitellut itsetuntemusta. Tunnen itseni, ja tiedän, että nämä tomaattijohdannaistuntemukset ovat heijastusta muista mieleni liikkeistä. Apeudesta, alakulosta ja hiljalleen kytevästä ihmisvihasta. Ei mitenkään erityisen aiheellisesta tai erityisesti suunnatusta. Lähinnä vain yliannostuksesta tai yliherkkyydestä varomattomille, kypsentämättömille sosiaalisille kontakteille.
Tällaisina aikoina otan sosiaalisuuden vastaan mielelläni ryöpättynä, paseerattunaja ja ehkä korkeintaan murskattujen jäiden kera pillillä imien. Sateenvarjo smoothieni reunalla sallitaan.
Katsoimme Kaunomielen kanssa osat 1-4 siitä Ylpeys ja Ennakkoluulo -sarjasta, jossa on Colin Firth, jonka vallattomat kiharat ja leimuavat pulisongit muodostavat hänen päänsä ympärille lohdullisen bernhardilaiskoirakaulurin, jonka sisältä hän tulisesti tuijottaa intohimonsa kohdetta sanattomana, koska on sosiaalisessa kanssakäymisessä niin tuskaisen epäkelpo, ettei osaa sanottaa tuntemuksiaan kuin yläluokkaisen ylenkatseen kierouttamiksi loukkauksiksi, ja on siksi autuaasti hiljaa.
Maailmassa onkin liikaa puhetta. Lisää leimuavasti tuijottavia 10 000 punnan vuosituloillaan porskuttavia kartanonomistaja kiitos.
Hampaideni juurissa ajoittain tuntuva pakotus ei kuitenkaan johdu vain siitä, että kiristelisin ilmettäni kuin doberbanni, vaan yhdistän sen piikkinä kohoavaan ruumiinlämpöön. Olen myös ollut loputtoman väsynyt. Nukuin eilisen. Nukuin yön. Aamulla olisin nukkunut lisää, mutta menin töihin. Töissä torkuin hetken istuallani syötyäni maailman ankeimmat eväät (kaksi eineslihapiirakkaa), jotka eivät olleet edes mitenkän terveyttä edistäviä. Kallistan kohta pääni yksinäiseen tyynyyni ja nukun lisää.
Talviankeus. Härkäviikot. Niitähän nämä ovat. Nuorempana nämä ahdistivat enemmän, koska minussa oli enemmän käyttämätöntä energiaa. Nyt minulla on energiaa hädintuskin tyhjäkäyntiin. Ehkä säädän sisäisen wepastoni hyrähtämään käyntiin kuukauden päästä. Nukun siihen asti.
Kaksi koira-aiheista ajatusta samassa kirjoituksessa. Olen tehnyt sudokujen sijaan 500 palan koirapalapeliä, jossa 12 toinen toistaan "töpömpää koissua" poseeraavat epäerealististen puutarhakukka-asetelmien ympäröiminä. En ole koiraihminen. Ne ovat vähän kuin lapsia, liian välittömiä eivätkä kunnioita ihmisten henkilökohtaista reviiriä. Sekä koirissa että lapsissa on kivoja yksilöitä kuitenkin.
Lisäksi olen hengenpitimikseni katsonut Maria Veitolan Yökylässä-ohjelmaa. Pidän Marian rauhallisesta puhetavasta. Kaija K oli levoton ja väsyttävä. Jorma Uotinen sympaattinen, outo ja aito. Ehkä omalla tavallaan jotenkin rajoittunut. Jannika B ja Toni W jotenkin hellyttävän nuoria. Tunnen itseni taas vanhaksi.
Nyt on kesken jakso, joka kertoo Räsäsistä. Tunnen tervettä uteliaisuutta.
Olen hämmästynyt sivistymättömyyteeni. En ole oikestaan tiedostanut Joan Jettin olemassaoloa kunnolla ennen tätä.
maanantai 21. tammikuuta 2019
Näe minut tässä.
Harrastin vaikeaselkoista kulttuuria viikonloppuna. Olen jo pitkän aikaa haaveillut olevani henkilö, joka käy katsomassa marginaaliselle yleisölle tarjoiltua tanssiteatteria ja muita performansseja. Kokee elämyksiä ja ammentaa niistä valoa arkensa keskelle.
Valssimies antoi minulle joululahjaksi uniikit, tuttujen käsien valmistamat korvakorut, joita voisi käyttää juuri sellaisissa kulttuuririennoissa. Aikeeni ryhtyä kulttuuriahmattihenkilöksi on siis rekisteröity myös lähipiirissäni.
No, taannoinen Anna Karenina oli hieno ja rohkaiseva kokemus. Rohkeasti lähdin sitten ehdottamaan Kaunomielelle, että hän lähtisi katsomaan kanssani myös Blondit. Ei lähtenyt. Vitsailimme, että entä jos ne on alasti tai jotain. Valssimies lähti mukaan. Käytin kumpaankin samoja myyntiargumentteja.
Teos oli juuri kaikkea mitä teoskuvauksessa luvattiin, mutta saatoin törmätä joihinkin sovinnaisuuden ja ahdamielisyyden raja-aitoihin pääni sisällä. Kompastuttuani kompuroin tuskallisesti jonkinlaisen pakokauhun vallassa suuren osan ajasta. Tanssijat olivat alasti. Eivät vain olleet alasti, ihan noin niin kuin sattumalta, koska puvustus olisi voinut määrittää teemaa liikaa. Ei, he kävellä ramppasivat lattian läpi pakarat keikkuen, ja katsoivat yleisöön "joo me kyllä tiedetään mitä te katsotte". Kääntyivät ja nostivat jalat sivulle ilmaan. Tuo oli se toinen ääripää. Oli myös herkkyyttä, jotenkin päästiin myös tunnelmaan, jossa tuntui aivan luonnolliselta, että Michaela, the queen of fucking everything oli siinä, sellaisena kuin on. Ja sitten se tunnelma taas särkyi. Jossain vaiheessa pelkäsin, että pissaavat lattialle. Taustaäänenä oli lirinää.
Kaunomieli ei kuulemma ollut vitsaillut. Hänellä on ylikehittynyt lähdekritiikki ja asiayhteyksien taju.
Minulle se kaikki oli karvan verran liikaa, vaikka tuo oli kyllä aika koherentti ja ajatuksia herättävä teos. Aiheensa väärti. Jäin miettimään, olisiko se toiminut vaikka ihan joka kohdassa ei olisi ollut alastomuutta. Toisaalta, kyseessä ei ollut mikään burleski, jossa leikitään piilottamisella ja paljastamisella, ja sehän siitä olisi muodostunut toisella tapaa.
Ja jäin myös kovasti miettimään, että miksi minua, saunakulttuurin keskellä kasvanutta käytännöllistä ihmistä noin paljon ahdisti muutama alaston ihmisvartalo. Ja ahdistaako arjessa myös ne asiat, joita tuossa kärjistetysti tuotiin esiin. Se miten naista, tai ihmistä, katsotaan yksiulotteisesti. Että jostain näkökulmasta me olemme esineitä.
No, tuo oli ehkä sellainen kulttuurillinen avantouinti. Tämän vastapainoksi haluan lillua useaan kertaan lempeässä kylvyssä kuunnellen runsain määrin helposti sulavaa kitarallista rytmimusiikkia joku viileä lasi kädessä. Kyllä tämä tästä.
Mutta sanokaa nyt, että olin ihan reipas, vaikka en olekaan ennakkoluuloton.
Valssimies antoi minulle joululahjaksi uniikit, tuttujen käsien valmistamat korvakorut, joita voisi käyttää juuri sellaisissa kulttuuririennoissa. Aikeeni ryhtyä kulttuuriahmattihenkilöksi on siis rekisteröity myös lähipiirissäni.
No, taannoinen Anna Karenina oli hieno ja rohkaiseva kokemus. Rohkeasti lähdin sitten ehdottamaan Kaunomielelle, että hän lähtisi katsomaan kanssani myös Blondit. Ei lähtenyt. Vitsailimme, että entä jos ne on alasti tai jotain. Valssimies lähti mukaan. Käytin kumpaankin samoja myyntiargumentteja.
Teos oli juuri kaikkea mitä teoskuvauksessa luvattiin, mutta saatoin törmätä joihinkin sovinnaisuuden ja ahdamielisyyden raja-aitoihin pääni sisällä. Kompastuttuani kompuroin tuskallisesti jonkinlaisen pakokauhun vallassa suuren osan ajasta. Tanssijat olivat alasti. Eivät vain olleet alasti, ihan noin niin kuin sattumalta, koska puvustus olisi voinut määrittää teemaa liikaa. Ei, he kävellä ramppasivat lattian läpi pakarat keikkuen, ja katsoivat yleisöön "joo me kyllä tiedetään mitä te katsotte". Kääntyivät ja nostivat jalat sivulle ilmaan. Tuo oli se toinen ääripää. Oli myös herkkyyttä, jotenkin päästiin myös tunnelmaan, jossa tuntui aivan luonnolliselta, että Michaela, the queen of fucking everything oli siinä, sellaisena kuin on. Ja sitten se tunnelma taas särkyi. Jossain vaiheessa pelkäsin, että pissaavat lattialle. Taustaäänenä oli lirinää.
Kaunomieli ei kuulemma ollut vitsaillut. Hänellä on ylikehittynyt lähdekritiikki ja asiayhteyksien taju.
Minulle se kaikki oli karvan verran liikaa, vaikka tuo oli kyllä aika koherentti ja ajatuksia herättävä teos. Aiheensa väärti. Jäin miettimään, olisiko se toiminut vaikka ihan joka kohdassa ei olisi ollut alastomuutta. Toisaalta, kyseessä ei ollut mikään burleski, jossa leikitään piilottamisella ja paljastamisella, ja sehän siitä olisi muodostunut toisella tapaa.
Ja jäin myös kovasti miettimään, että miksi minua, saunakulttuurin keskellä kasvanutta käytännöllistä ihmistä noin paljon ahdisti muutama alaston ihmisvartalo. Ja ahdistaako arjessa myös ne asiat, joita tuossa kärjistetysti tuotiin esiin. Se miten naista, tai ihmistä, katsotaan yksiulotteisesti. Että jostain näkökulmasta me olemme esineitä.
No, tuo oli ehkä sellainen kulttuurillinen avantouinti. Tämän vastapainoksi haluan lillua useaan kertaan lempeässä kylvyssä kuunnellen runsain määrin helposti sulavaa kitarallista rytmimusiikkia joku viileä lasi kädessä. Kyllä tämä tästä.
Mutta sanokaa nyt, että olin ihan reipas, vaikka en olekaan ennakkoluuloton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)