Nukuttuani loputtomasti heräsin. Päätin ryhdistäytyä. Reipastua. Pesin hiukset. En pese niitä joka päivä, joten tämä nyt sattumalta ajankohtainen toimenpide sai tuossa kohdassa elämänpolkuani symbolisen merkityksen käänteentekevänä käänteenä asenteessani maailmaa kohtaan. Nyt olisin reipas enkä mankuisi kaikesta koko ajan. Paitsi Valssimiehelle, koska siitä on tullut meidän kummallinen tapamme.
Vietin aamua kaikessa rauhassa, fiilistellen niitä menneitä aamuja, jolloin olin aivan yksin aamukahvini ääressä, tunteroisen kerrallaan. Join mukin, toisenkin, viimeistelin koissupalapelin laatikkoonsa (kokosin sen siis suoraan laatikkoon viiteen eri kerrokseen, mikä tuotti aivolohkoihini mukavaa venytystä ja hyrinää). Hiukseni olivat melkein kuivat, eivät aivan, ja mietin, josko suoristusrauta riittäisi. Se tuottaa vähemmän äänisaastetta kuin fööni. Hyppäsin vielä vähän pidemmän loikan esteettisen vaivannäön suuntaan, ja vääntelin pitkiksi venähtäneet suortuvani sekaville kiharoille puikon avulla. Siinä meni hetki kauemmin kuin olin suunnitellut.
Poistaisin kynsilakan jämät joskus myöhemmin. Ihan niin pitkään loikkaan en uskaltanut verryttelemättä nyt ryhtyä.
Muistin eväät. Menin jääkaapille hakemaan ne, ja siinä samassa muistin vitamiinini. Ne jotka ylläpitävät reippautta ja hyvää muistia. En hetkeen muistanut, miksi syön merilevää, mutta sitten muistin, että siinä on se joku aine jonka nimeä en muista joka parantaa muistia. Muistin nyt ottaa nokareellisen merilevää.
Reippaana ja ympäristöäni valppaasti huomioiden tajusin myös, että tänään keli on hitusen lauhempi kuin aiempina päivinä. Voisin laittaa ohuemman villakangastakkini, sen joka on juuri oikeanlainen ja saa ääriviivani kutistumaan kutkuttavan mukavasti sen järkevän, loputtoman kestävän, tuulenpitävän, muhkuraisen ja masentavan Didrikssonin parkatakkini sijaan. Vihaan aina talvitakkeja ja kenkiä käytettyäni niitä yli kolme viikkoa putkeen joka päivä. Tätä takkia olen käyttänyt kolme tai neljä vuotta. Loputtomasti.
Iloisesti mielessäni hypähdellen siirsin työavaimet ja kännykän takintaskusta toiseen ja livahdin rappukäytävään. Heti kun ovi kolahti, tajusin, että se toinen avainnippu jäi eteisen naulaan. Se, jossa on koti- ja autonavaimet. Valssimies on piipahtamassa Etelämantereella, joten hänestä ei nyt ollut apua. Syytin luonnollisesti kuitenkin häntä vastoinkäymisestäni, ja hän pyysi nöyrästi anteeksi.
Ohut, juuri oikeanlainen takki ja vielä vähän nihkeänkosteat kiharat eivät erityisesti piristäneet minua bussipysäkillä. Onneksi bussikortissa oli saldoa, koska käteistä minulla ei olisi ollut.
Töissä huomasin, että eväät jäivät keittiön pöydälle.
Olisi tämä huonomminkin voinut mennä. Joskus on mennytkin.
Aah, tätä on tosiaan liikkeellä...
VastaaPoista