Sitten nukuin 11 tuntia, tunnistin autoni (josta oli muotoutunut viistoperäinen porrasperäisyyden sijaan) parkkirivistöstä ja puursin jälleen yhden päivän järkevissä talvikengissäni ja paksussa, järkevässä, tuulenpitävässä talvitakissani. Järkevänä ja elämään positiivisesti suhtautuvana ihmisenä toivon, että minulla ja takillani on vielä monta yhteistä talvea edessä. Ja sitten huokaan raskaasti tätä ajatellessani.
Sunnuntainakin podin akuuttia kesän ja kulttuurin ikävää. Ei tarvitsisi olla edes lämmin, kunhan ei olisi näin paljon lunta, voisi käyskennellä vaikka vähän koleassakin puistossa, kuten Maria Medicin perustamassa Luxembourginpuistossa historiallisten naispatsaiden keskellä. Voisi pistäytyä taidemuseoon, tai kuunnella kaihoisaa katusoittajaa.
Eilen tein ylimääräisen mutkan kirjastoon. Vaihtamaan levyn, jonka olin palauttanut sinne aiemmin, luullen sen olevan täynnä Colin Firthin palavia katseita ja leimuavia pulisonkeja. Mutta ei se ollut se levy jonka palautin, vaan "Where the wild things are"-peli. Ne örkkimöröt siinä kannessa ilmeisesti näyttivät silmääni Colinilta ja Jennifer Ehleltä, ja palautin väärän levyn. Kun Valssimies viestilähetti minulle kuvan siitä oikeasta levystä, joka oli pulpahtanut ulos antiikkisen playstationimme uumenista, oloni oli ristiriitainen. En olisi uskonut, että on olemassa olosuhde, jossa Colin Firthin näkeminen saa minut harmistuneeksi.
Tein siis ylimääräisen mutkan kirjastoon. Suhtauduin siihen lähtökohtaisesti kuin Etelänavan valloitukseen. Onhan sinne sentään 800 metriä, ja tuollainen sää. Puolessa välissä tajusin, että matkan varrellahan on ihastuttava, pulppuileva kulttuurin lähde. Valve-talo. Siellä on aina mukavia valokuvanäyttelyjä, ja taidetta muutenkin. Voi nähdä jotain mitä ei odottanut näkevänsä. Virkistyä. Havahtua. Ihastella ja ylentyä. Käytännössä reittini myös kulkisi ko. rakennuksen läpi, eli voisin viettää n. 100 metriä matkasta sisätiloissa, en sään armoilla ulkona.
Ensin katselin kuvia veteen pulpautetuista ruusunmarjoista ja legopalikoista. Ajattelin tiskaamista.
Sitten oli lampaanvillateema. Lampaanvillaa eri olomuodoissaan. Erilaisina tuotteina. Järkevinä ja ei-järkevinä fantasia-asuina. Lankana. Hahtuvina. Pestynä köntteinä. Suoraan lampaasta kerittyä villaa oli myös upotettu betoniin, ja näitä laattoja oli aseteltu vierekkäin jonkinlaiseen installaatioon. Tuo kaikki ja lampaanvillan haju toivat mieleen lapsuuteni. Vähän masentavalla tavalla. Villa on tunkkainen ja pistelevä materiaali, ja sen käsittely saa kädet haisemaan. Lampaat eivät ole mitenkään erityisen sielukkaita eläimiä. Betoniin upotettuna villa menee ihan hukkaan.
Toisella puolella oli valokuvanäyttely. Lehmiä ja ihmisiä lehmänhoitopuuhissa. Ilmeisesti Tsekissä. En nyt löytänyt oikeaoppista näppäinyhdistelmää sanan kirjoittamiseen oikein. Ihmiset näyttivät huolekkailta ja jotenkin lannistuneilta. Henkinen talvi. Joku nuori yritti karata ikkunasta kiipeämällä. Tavoitin tunnelman lapsuudestani, minäkin tein niin. Lehmät näyttivät vaivautuneilta. Yksi kuva oli erinomainen. Viimeisessä kuvassa oli kasa lehmänpaskaa. Se ei ollut se erinomainen.
Juuri nyt olisin kaivannut jotain vähän eksoottisempaa, kliseisempää, pinnallisempaa. Vaikka loputtomia krusifikseja ja tissejä, joita Pariisi oli pullollaan.
Kuva täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti