Viime viikonloppuna en ollut mitenkään tuottelias tai seesteinen. Näkysiivosin, toivottavasti melkein viimeistä kertaa. Konmaritin jääkaappini lukuisat vuosikertamauste- ja salaatinkastikkeet. Keräsin ne pöydälle, järjestin rivistöön, silmäilin, mietin, mitkä niistä tekevät minut oikeasti onnelliseksi. Valikoin pulloista ja purkeista osan eri päähän pöytään ja kiitin niitä siitä länsimaisen runsauden ja loputtoman valinnanvapauden illusiosta, jonka ne ovat jääkaappini ovihyllyissä luoneet minua ilahduttaakseni, ja annoin niiden poistua elämästäni kaiken lihan tietä.
Juuri muuta luovaa ja elämääni rikastavaa en saanut aikaiseksi. Kävin miellyttävällä kävelylenkillä pitkin jäistä, kapeaa polkua. Aurinko paistoi ja tuoksui hyvältä. Muuten lähinnä vain ärsyynnyin kaikesta.
Päätäni särkee. Kasvoni rentoutuivat hetki sitten ilmeisesti ensimmäistä kertaa tänään, ja tajusin koko päivän pinnistelleeni naamallani jotenkin. Ehkä jotta en näyttäisi niin kärsivältä, kuin mitä oikeasti sisimmässäni tunsin. Tänään ei selvästikään ollut sellainen päivä, jolloin minun kannattaisi olla tekemisissä ihmisten kanssa.
Nyt kun saisin myös lapaluideni väliset lihakset rentoutumaan samalla tapaa kuin otsanahkani.
Tällaisia, vastaavia epäsosiaalisuuden keskittymiä on alkanut tihentyä aika-avaruuteeni melko usein. Ehkä tarvitsisin jotain henkistä mineraalia enemmän tai vähemmän. Yksinoloa, ajelehtimista, positiivista vetelehtimistä. Krapulapäivän sinne tänne.
Diiva hyppäsi autoni kyytiin viime torstaina, ja ilmoitti reippaasti, että hänellä on neljän päivän ryyppyputken päivä kolme meneillään. Voi lapsirakas, ajattelin, sinä et yhtään tiedä mistä puhut. Onneksi. Hän laski peräkkäisiä päiviä, jolloin todennäköisesti käyttää alkoholijuomia (kuten yhden oluen).
En minäkään alkoholia kaipaa. Jos kaipaisin, joisin. Tai no ehkä vähän kaipaan bitterin kirpeää ensipuraisua hyvässä seurassa. Pehmeää viinilasillista turvanaisteni ääniä kuunnellen. Pitkää hidasta aamua ja vähän laiskaa oloa, jolloin ei jaksa ajatella niin paljoa että erityisesti kaipaisi jotain muuta kuin mitä näköpiirissä sattuu olemaan. Kahvia, ja toisia aamukahveja, ja välikahveja. Viileitä lakanoita ja vähän grungea kaiuttimiin.
Jotain sellaista toivon seuraavalta viikonlopulta.
Tähdet tähdet. Odotin tuon ohjelman kaudenavausta kiihkeästi. Niin keskivertoisia nimiä! Mitä yllätyksiä heistä kuoriutuisikaan eri tyylilajien pyörityksissä! Todistakaa minut ja Suomen kansan mielipiteet vääriksi! Pakottakaa minut pitämään teistä!
Ohjelmaformaatti on muutettu, ja muutos on kovin laaduton ja samea. Lisäksi vaikuttaa siltä, että artistit saavat tällä kertaa ihan itse valita esittämänsä kappaleet, mikä on tietysti se illuusio, joka aiemminkin on meille tarjoiltu, mutta viimeistään nyt huomaan, että tosi-tv vaatii käsikirjoitusta ollakseen viihdettä. Vai tarvitseeko sittenkään, onko tämä sittenkin nerokas käänne, mahdollisesti itse viihteen puolijumala Jenni Pääskysaaren kynästä? Ahmin nimittäin tätä keskinkertaista sontaa jakson toisensa perään; miten huono valinta! Miten suuri hukattu tilaisuus! Mikseivät he tutkiskele tehtävänantoja sydämissään tarkemmin! Miksi? Mitä ihmettä!
Valssimies on useasti kertonut minulle, että on olemassa tämä laite, kaukosäädin, jolla voin taltuttaa tuskani. Tai edes hänen tuskansa. Mutta sujuvathan ne sunnuntai-illat rattoisasti näinkin.
Ensimmäinen teema oli "laulu minusta". Moni kisaajista haki tähän vauhtia lapsuuttaan muistelemalla. Toinen teema oli "lapsuuteni klassikot". Eli sen minä-lapsena-laulun olisi voinut ihan hyvin säästää tähän. Eli käytännössä kaksi samanlaista puuduttavaa jaksoa peräjälkeeen. Tässä sitten esim. Kyösti lauloi lapsista noin niinkuin yleisesti, ikäänkuin lastenlaulun. Aasinsillat, joita pitkin kunkin lapsuuteen kirmattiin olivat myös osittain kummallisen viina- ja seksihuuruisia. Kolmas teema oli ystävänpäivän läheisyyteen sijoitettu "Laulu rakkaalleni". Tässä kohtaa, jossa olisi pitänyt kiskaista se veretseisauttava, imelän täyteläinen palava romanttisen kiihkeä tai muuten hetkellisen kuuma rakkaus kehiin, moni osallistuja lauloi lapsistaan tai yläasteen limudiskomuistoistaan. Siitä, miten ei KOSKAAN tanssinut hitaita diskossa. Siitä miten lapset kasvaa aikuisiksi. Tai kavereistaan, ja itsestään, joka ei kasva aikuiseksi.
Lisäksi puvustus on toteutettu Liettuassa vuonna 1991.
Kaikenkaikkiaan koko ohjelman on niin sietämätöntä kuraa, että koen sitä katsoessa lähes yhtä hyristyttävän makeaa myötähäpeää kuin taannoin katsoessani Little Miss Sunshinea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti