The lion, the witch and the wardrobe.

Kävin kampaajalla. Olin impulsiivinen ja ehkä vähän epärealistinen. Mainitsin elokuvan, jonka ohjaaja on nainen, jonka hiukset ovat n. kolme kertaa pidemmät kuin minun, ja elopainoa n. puolet omastani, ja hän näyttää kivan särmältä ja erikoiselta. Ja kas, sain melkolailla saman, mutta luonnollisestikin lyhyemmän hiusmallin.

Tänä aamuna sitten uudet otsahiukseni nousivat kasvojeni ylle muhkeana ydinräjähdyspilvenä, ja muistin jälleen, miksi olen vannonut, ettei enää koskaan otsatukkaa.

Mutta on kivaa olla impulsiivinen. Ei pidä ottaa itseään tai hiuksiaan niin vakavasti.

Olen saanut kannustavaa palautettakin, kun räpsäisin itsestäni selfien ja laitoin sen tyttärilleni. Näytän kuvassa vanhemmalta kuin ennen, mutta jotenkin se ei haittaa. Pystyn kyllä ottamaan itsestäni myös oikeaa kuvakulmaa ja valotusta käyttäsen sellaisia otoksia, joissa pyöreät kasvoni näyttävät kimmoiselta kuin pullataikina, mutta jotenkin tässä kuvassa, ja hituesen roikkuvassa leukalinjassani ja orastavissa eskoahoissani, valjunkalpeudessani ja couperosapunoittavassa ohutihoisessa nenässäni on sellaista tiettyä arvokasta elämäkokemusta. Sellaista, jota olettaisi näkevän mustavalkoisessa levynkannessa jos Keith Richards joutuisi tekemään comebackin. Mutta eihän hänen tarvitse, kun hän on aina ollut. Joku sanoikin, ympäristönsuojelusta, että meidän pitää miettiä, minkälaisen maailman jätämme jälkeemme Keith Richardsille.

Poistin kuvan.

Kaunomieli sanoi, että näytän metsänhengeltä. Hoksasin itsekin, että näillä säärikarvoilla olen kelpo fauni tosta vaan.

Poistan tuon kuvan varmaan 13 minuutin kuluttua kauhistuneena impulsiivisuudestani.