Pienen kylätien varressa.

Viikonloppuni oli yltäkylläinen sortimentti ihmisiä ja yksinoloa. Perjantai-illan vietin Valssimiehen ja Pikkukirpun kanssa. Asiaan liittyvästä kylmänhohkaavasta kauhusta huolimatta olen oppinut jossain määrin nauttimaan noinkin nuoren sidosryhmähenkilön jatkuvasta läsnäolosta. Lauantaiaamuna suoritimme oman versiomme magnustiloikoilusta, sohvalla, eli söimme ensin piirrettyjä katsellen isot kasat aamupalaa, join litran kahvia, ja sitten sulattelimme mahojamme sikin sokin makoillen ja lasittunein silmin televisiota tuijottaen. Ehkä olimme varaaneja.

Diiva ja Poika II saapuivat, ruokin heidätkin ja tunsin tästä onnellisuutta. Makasin sohvalla Valssimiehen kainalon nojaten ja Poika II ja hän puhuivat örinähevistä ja kuuntelivat siitä erinäisiä näytteitä marsullani, ja tunsin tästäkin suurta onnellisuutta. Halasin kaikki poislähtijät, jonka jälkeen Kaunomieli saapui. Pyysin häntä saunomaan ja katsomaan kanssanin Bumbtsibumin, josta syystä hän näytti hyvin huolestuneelta - "Äiti, siitä on aika monta vuotta kun se viimeksi tuli televisiosta. Se oli silloin, kun me oltiin pieniä." Kaunomieli ei tiennyt, että Bumbtsibum alkaa uudestaan, ei tosin viime lauantaina. Saunoimme, ja syötin hänelle ruokaa ja mansikkabasilikasorbettia.

Sunnuntaiaamuna join kahvia, katsoin televisiosta neljä jaksoa Voicea ja pelasin tietokonepalapeliä. Yksin. Se jos mikä oli mukavaa. Sitten menin Kaunomielen luo, join lisää kahvia, tein listan siitä, miten koko asunnon siivoaminen tulee suorittaa, ja sitten suoritimme. Kirjoitin listan alkuun "avaa suklaarasia", ja lisäsin siihen vielä hieman myöhemmin "ja radio".

Sitten tanssin fuskua, josta löytyi vaikeita kuvioita. Olin hitusen epämotivoitunut, koska paitani helma oli hitusen nafti, ja oikeaa kättä piti nostella koko ajan.

Lautaset kahdelle huvikseen vaan.

En ehkä ole niin huolissani asioista kuin yleensä. Sillä lailla pohjavireenä. En ole päällisin puolin mikään ylihuolehtija, turhanhössöttäjä tai helikopterivanhempi. Mutta kun koko ajan on se kireä pohjavire, joka kuiskuttelee vuositolkulla korvaan, että aina kannattaa olla vähän ajoissa, niin siihen tottuu ja turtuu. Juuri nyt minusta tuntuu, etten ole muistanut kuunnella tuota kuiskuttelua, ja aina välillä havahdun paniikissa toteamaan, että jos teen asiat juuri nyt, ehdin tehdä ne ihan ajoissa, ehkä. Aina en edes ehdi.

Kai tätä voisi kutsua jonkinlaiseksi rentouden opetteluksi. Tai normaaliksi viretilojen vaihteluksi. Välillä olen oikein väsynyt, ja aina välillä tuntuu, hetkellisesti, että innostun jostain josta en ole jaksanut aikoihin innostua.

Valssimies valtaa mieleni edelleen suurieleisesti. Ei minua niinkään enää mietitytä se, osaanko olla. Tai haluanko. Olen ollut, ja se, miten olen ollut, on kelvannut ihan näin. Hän ei ole tuskastunut, kyllästynyt, säikähtänyt eikä paennut paikalta. Minä en ole tehnyt niin. Olen monta kertaa reagoinut tyhmästi, vaihtanut puheenaihetta, katsellut olemattomia halkemia katossa, ja jos sekään ei ole riittänyt, äitini on ilmiintynyt kauttani ja sanonut jotain täysin asiaankuulumatonta, pisteliästä ja elämää kohtaan yleispätevästi epäluuloista. Ja jos en sittenkään ole muuta ole keksinyt, olen alkanut leipoa. Ja siinä hän vielä on. Tai siellä jossain, mutta jotenkin luotan, että hän on siellä ja ajattelee minua vähintäänkin melkein yhtä paljon kuin minä häntä. Ja minä ajattelen entistä enemmän sitä, mitä hän on, enkä enää niin paljon sitä, mitä meidän välisemme avaruus sisältää.

Olen ehkä nyt asettunut tähän olemaan, ja olen kovin innokas katsomaan, mitä tästä voisi tulla. Olen koko ajan ollut innokas, mutta nyt olen käynyt riittäävän monesti läpi kaikki tekosyyt, miksi en muka olisi, tai vähintäänkin minun pitäisi uskottavasti esittää kovin epäröivää. Eihän tässä mennytkään kuin melkein puoli vuotta. Paradoksaalisesti tämä nykyinen mielentilani tarkoittaa jonkin verran sitä sitku-olemista, jossa tiedostaa, tai olettaa, tai toivoo, että nykyinen olomuoto ei ole pysyvä. Vaan että tämä muuttuu johonkin suuntaan. Toisaalta on tyhmää toivoa mitään muutosta mihinkään suuntaan silloin, kun olo on perusteettoman toiveikas. Olen vähän levoton. Ehkä myös hieman ikävissäni.

Ja aina välillä havahdun, ja ihmettelen, kun asiat tuntuvat niin vierailta ja oudoilta. Että olenkohan eksynyt johonkin väärään rinnakkaistodellisuuteen. Ehkä asiat eivät ole sitä miltä ne näyttävät.

Tällä viikolla olen tajunnut, etten enää pääsääntöisesti osta Diivalle ruokaa. Joitain hänen vaatteitaan ilmestyy aina välillä pyykkikoriin jonkin mystisen kemiallisen reaktion myötä. Tässäkin tasapaino muuttuu. Ja vastahan minä opettelen Kaunomielen kanssa sitä, miten viikkoon saadaan päiviä, joissa voi olla samassa tilassa ja puhua huonosti äänten engranniksi hajanaisia asioita, ja antaa aivojemme valua ulos ahtaista onkaloistaan ja asettua mukavasti kerälle auringonläikkään päivunille kuin kissaystävykset.

Tällä viikolla minulla on ollut monta päivää, jolloin tulen töistä, eikä kukaan odota minua minnekään. Lähden takaisin ulos, ja kun tulen kotiin, se on ihan samanlainen kuin lähtiessäni. Jos vielä olisi sulat tiet, pyöräilisin kaikki illat.

Ensimmäistä kertaa huomaan koko talven vain odottaneeni kevättä. En osaa vielä olla talvisin samoin kuin olen nyt osannut olla kesäisin. Opinkohan.

Take a walk in my shoes.

Olen nyt jotenkin erityisesti huomannut, että en enää asu tyttärieni kanssa. Olen yksin asuva aikuinen, mutta en ollenkaan yksinäinen. Tämä on aika lystikäs olomuoto. Tyttöjä on vähän väliä ikävä, mutta ilokseni he vastaavat puheluihini, ja joskus jopa soittavat minulle ihan itse. On hämmästyttävää, että 90-luvun loppupuolella syntyneet nuoret osaavat käyttää mobiililaitteita muihin kuin web-sovellusten käyttöön.

Kuulin taannoin keskustelun Diivan huoneesta. Hänen hieman nuorempi ystävänsä henkäisi, että apua, hänen puhelimessaan ei toimi netti. Seurasi järkyttynyt hiljaisuus. Tyttö ei siis voisi laittaa isälleen Whatsup-viestiä siitä, että hänet pitäisi hakea kotiin. Diiva oli neuvokas. Hän ehdotti, että laita tekstiviesti. Seurasi hiljaisuus. Tyttö sanoi, ettei tiedä miten puhelimella laitetaan tekstiviestejä. Hiljaisuus. Lopulta ei ollut enää muita vaihtoehtoja kuin soittaa puhelimella. Yhdessä tämä urhea nuoriso sai selvitettyä, miten kyseessä ollutta älypuhelinta käytettiin äänen kuljettamiseen langattomasti paikasta toiseen.

Kävelin tänään kaupungilla, ja katselin itseäni kahdenkymmenenviiden vuoden takaa. Yhdeksäntoistavuotiaan itseni silmin. Että olisinko arvannut, että olen tässä kaupungissa, näissä kengissä, pipo päässä ja tumput kädessä palauttamassa postimyyntipakettia R-kioskille, että asuisin yksin asunnossa jossa on kirjavia räsymattoja, ja kertoisin kaikille mahdollisimman rehellisesti mitä ajattelen, mutta vain silloin, kun huvittaa. Mutta se olisi yksi suurimmista huvituksistani. En ollut pettynyt itseeni. Olen kasvanut onnellisempaan suuntaan.

Viime viikolla olin viikon loman tarpeessa. Yritin toteuttaa sen viikonlopun aikana. Rentouduin, monella eri tavalla, tehokkaasti. Hieman taisin onnistuakin. Olen vähän tuskastunut siihen, että jaksamiseni on niin ohutta silkkipaperia, että se tämän tästä hankautuu puhki.

Täysin ja kokonaan.

En ole puntaroinut pääni sisältöä täällä hetkeen. Ihan tarkoituksella. Se alkoi tuntua tonkimiselta ja nyppimiseltä. Että otan pienen rippusen materiaa ja hajoitan sen osiin, katselen niitä mikroskoopilla ja nypin pinseteillä löytääkseni siitä todisteita puoleen tai toiseen, upotan hippusia säilöntäaineeseen, petrimaljoihin ja säilön purnukoissa vitriiniin. Ja sitä sitten teen sen sijaan, että kokoaisi helman täyteen syliini putoavia kypsiä omenoita ja leipoisin niistä piirakan.

Ja kun ajatukseni pyörivät vain parisuhteessa, se on toiseksikin melkoisen puuduttavaa kuunneltavaa. Ja sitten on se, että sitä mukaa kun asiat oman pääni sisällä järjestyvät ja lakkaan ihmettelemästä omia tuntemuksiani ja reaktioitani tavallisiin ja tavattomiin tilanteisiin, ne siirtyvät siihen avaruuteen välillämme, joka ei ole vain minun omaani vaan meidän yhteistä. Ei minulla ole valtuuksia kirjoittaa sen lähdekoodia tähän auki.

On ollut makeaa mahan täydeltä ja vallan hirveä sokerihumala. Ja sitten vähän äklö olo. Kaiken sen arastelun ja vaikeudentunteen jälkeen olen unohtanut itseni ja nähnyt vain hänet ja tempautunut mukaan sellaiseen pyörteeseen, jossa haaveilen ilman katteita asioista, joista emme järjellä ajatellen puhu vielä aikoihin, odotan ovella kuin malttamaton koiranpentu, altistan kaiken elämässäni parisuhteelle, jopa siinä määrin, että puhun siitä ääneen sivulauseessa, kahvipöydässä, ja lakkaan koko ajan kaiken kyseenalaistamisen. En pidä turvarajoistani kiinni.

Olen unohtanut katsoa itse itseäni, hyväksyä itse itseäni, olen hölmönä katsonut vain häntä, ja huomannut voivani olla pelottavan riippuvainen siitä, että hän näkee minut hyväksyen.

Olen laiminlyönyt elämääni ja ihmisiäni.

Tämä ei ole turvallista. Tämä on juuri sitä, minkä olen nähnyt riskinä, joka liittyy persoonaani ja siihen yhdistettyihin parisuhteisiin. En osaa olla. En osaa olla enää ensisijaisesti itseni. En muista, mitä halusin tehdä. En ole omien rajojeni sisässä, vaan kurotun liikaa toisen suuntaan. En osaa rauhoittua hetkeen, jossa en ole menossa minnekään. Tämä sekoittaa ja on vaarassa hajottaa kaiken sen, mitä olen vaivalla rakentanut viime vuodet.

Ja ihan vähäksi aikaa vain lopetin analysoinnin ja tarkkailun ja rajoittamisen. Ja näin kävi heti. En muistanut, miltä tämä tuntuu, olla tämän pyörteen sisällä, mutta tiesin silti aivan oikein, että tämä on se asia, joka on minulle hankala.

Mutta sitten aina välillä huomaan, että ei se aivan noin ole. Minä olen minä, paljon enemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, ja aika paljon pitäisi tapahtua, että en enää osaisikaan olla minä. Ja hän on erilainen kuin kukaan tätä ennen. Ja joskus kun sanomme ihan järkeviä asioita ääneen, olemme samaa mieltä, ja tuntuu, että ehkä jotkin asiat voisivat olla sekä erillisiä että yhteisiä, tai niistä voisi ainakin keskustella kuin kaksi järkevää ihmistä, ja kaikki olisikin ihan selkeää ja ei niin vaarallista.

No en minä valita. Kaikki on aivan hyvin. Olen mussunmussunmaassa, jossa edelleenkin syödään pitkiä aamupaloja ja silitetään toista, jos käsillä ei ole muuta tekemistä. On vain hankalaa, kun on tunteita, jotka myrskyävät vesilasin laidasta toiseen täysin hallitsemattomina, ja sitten yritän vain olla enkä näyttää niitä ulospäin, ja sitten ihmettelen, miksei toinen ymmärrä minua, kun olen lasin toisessa äärilaidassa. Miten pysyä samassa tahdissa tai samalla kartalla, jos liikkuu näin nopeasti? Ja hulluuttahan se olisi kertoa tämä kaikki toiselle, kun en ymmärrä itsekään.

Ja sitten, aikani pyörittyäni kuin koira joka etsii hyvää nukkuma-asentoa pedillään tapahtuu jotain, aivan pientä, satunnaista, joka onkin juuri se puuttuva pala jota olen odottanut, ja sen myötä saan edes hetkeksi turvallisesti käperryttyä kerälle siihen lämpimään tunteeseen, että tämä on hyvää, ja tämä on nyt ainakin tällä hetkellä tässä, tässä hetkessä pysyvää.

Samaan aikaan toisaalla.

Tanssi ei kiehdo minua juuri nyt niin paljon kuin ennen. Olen hahmottanut, miksi en pidä niin paljoa kädenalitansseista, kuten jivesta, buggista, fuskusta ja rumbasta, niin paljon kuin syliotteessa tanssittavista tansseista. En varsinaisesti halaja syliotetta sinällään, mutta se antaa kuitenkin vapauden olla tillottamatta tanssipartneria silmiin niin paljoa, kuin jos nakottaisimme käsivarsien mitan päästä toisissamme, vain sormenpäillä toisiamme seuraten ja ohjaten.

Tango on edelleen taikavoimaista.

Olen kuunnellut musiikkia liian vähän, ja se johtuu siitä, ettei Diiva ole kotona enää juuri koskaan.

Muuten olen viettänyt kiireistä talvea. Töitä on riittänyt, mikä on hyvä. Mutta nyt kun olen oppinut käsittämään, että aikani on omaani, ja voin kellua siinä kiireettä haluni mukaan, minua aivan uudella tavalla rasittaa se tapa miten työpäivät, tanssi-illat, lapsivapaat ja lapsellisuudet, sovitut menot ja riennot raidoittavat sen ihanan vaniljakiisselin jota kutsun joutenoloksi ja jota haluaisin ainakin ämpärillisen aina kerralla ettei heti lopu kesken. Haaveilen lomasta. Ja kesästä. Siitä, että voisi maata heinikossa ja kuunnella tuulta. Että ilmassa haisisi vesi ja savu. Ja minua vähän hirvittää haaveiluni, koska kesään on pitkä aika ja en tiedä saanko vielä tehdä suunnitelmia meille vai iselleni. Tai haluanko.

Nuotit nuokkuvat.

Minulla on pinnallinen uudistumisen tarve. Olen kyllästynyt itseeni. En sellaisella ahdistuneella, itseinhoisella tavalla, vaan olen vain ihan perinaisellisesti vain kyllästynyt näihin samoihin hiuksiin ja vaatteisiin ja muihin esteettisiin valintoihin, joihin olen taas talven ja pimeyden mittaan jumiutunut. Asuntoon, jossa irtotavarat kertyvät kaikille tasoille ryhmääntymisleikkeihin ja muuttuvat osaksi pysyvää järjestystä.

Ja tämä tapahtuu juuri, kun ulkona ei kannata käyttää muita kuin turvallisia peruskenkiä ja parkatakkia, farkkuja ja neuletakkeja. Uudistu siinä sitten, kun olosuhteet kaventavat valinnanmahdollisuuksia vielä entisestään, aikaulottuvuuden kapeuden ja monetaaristen resurssien rajallisuuden lisäksi.

Vaikka olen ollut kovin kiitollinen siitä, että olen saanut aikaa ja tilaa sukeltaa parisuhteeseen aivan umpsukkeliin, ja että olen erityisen kiitollinen siitä, että aina välissä minulla on myös tätä omaa aikaa, olen silti vähän kyllästynyt tähän yllätyksettömään putkeen, jossa singahtelen edestakaisin. Kotiin, töihin, tanssimaan, sohvalle katsomaan Netflixiä, ruokakauppaan. Välillä aina silmiin tuijottelua. Loputtomia aamukahveja ja paahtoleipää. Olen oikeasti vähän kyllästynyt tanssimiseenkin. Olen jo alkanut jättää joitakin tunteja väliin, kiivaasti puolustaen oikeuttani olla tanssimatta buggia tai humppaa, jos en kerran halua.

Ehkä minun vain pitäisi tilata kampaaja-aika. Siivota irtotavarat pois hyllyistä ja ikkunalaudoilta. Muuttaa huonekalujen järjestystä. Pestä kylppäri kunnolla. Riidellä jostain mitättömästä asiasta ja sopia. Kävellä auringonpaisteessa paikkaan, jossa en ole koskaan käynyt. Syödä viikon ajan vähän kevyemmin.

Vielä hetki sitten halusin vain lopputtomasti tehdä palapeliäni. Nyt siinä on enää tylsiä vaaleita karttapaloja jäljellä koottavaksi.

Tein nakkikastiketta. En pitänyt niistä nakeista kovin paljoa, ne maistuivat teeltä. Muistaako joku muu teemakkaran? En tiedä saako sitä enää. Se on kuin lauantaimakkaraa, mutta siinä on hitusen eri maku. Se olisi varmasti hyvää porilaisen välissä.

Kävin viime viikolla lounaalla Kaappimiehen kanssa. Pyysin häntä viemään minut sille grillille, jossa käy lähinnä vain raksa- ja rekkamiehä. Nytkään, lounasaikana, jonossa ei ollut lisäkseni ketään muita naisia. Tilasin, rallilautasen, mutta kokolihapihvin ja makkaran sijaan kahdella balkanmakkaralla. Jono nyökytteli arvostavasti.

Diiva kävi kotona, kylässä, ihan vain pelaamassa korttia kanssani. Ja vähän syömässäkin.

Aatoksissain on vain yksin hän.

Monia päiviä on mennyt, jolloin olen kaivannut tänne kirjoittamista, mutta olen ollut tästä aktiviteetistä estynyt. Olen silti käyttänyt aikani hyvin, töitä tehden ja niistä myös suorituskeskeistä mielihyvää pusertaen, tanssien, nukkuen, katsoen kolme tuotankokautta Downton Abbey'n jaksoja ja suorittaen parisuhdeharjoitteita. Tunnollisesti, kerraten, varovaisesti edeten.

Hän sovitteli tanssikenkiä, ja pokkasi minut tanssimaan foksia kenkäkaupassa. Ilman musiikkia. Pidän hänestä, oikeasti, ja muistan sen riittävän usein aivan spontaanisti.

Yhdessä viettämämme aika on ollut jopa melkein liian tiivistä mielestäni. Olisin halunnut ehkä hieman enemmän koota ihan yksin kahdentuhannen palan palapeliäni, joka on vallannut ruokapöytäni, jolta ei nykyisin siis tarjoilla perheaterioita. Siinä pyöritellessäni vanhan maailmankartan ja muutakin luomakunnan järjestystä kuvaavan runollisen piirroksen viivoja ja kiharaisia tummennoksia pala palalta yhteen, omassakin päässä palat järjestevät pikkuhiljaa. Tokihan ne aina taas lentävät hajalleen, kun kohtalo potkaisee sivusta tai tulee yllättävä tornado, maanjäristys tai tonttujen ilkivalta. Ja sitten niitä pitää taas koota, mutta siinähän minä olen kovin harjaantunut.

Nyt on taas edessä hieman etäisempi jakso, perhepoliittisista syistä. Olen hieman helpottunut ajatuksesta, mutta onnellinen siitä, että sanattomasta sopimuksesta tämä edeltänyt lähijakso oli näin tiivis. Sanattomat sopimukset ovat oikein näppäriä silloin, kun parisuhdeharjoitteiden toinen osapuoli on kykenemätön ilmaisemaan itseään verbaalisesti. Siis ääneen. Toiselle ihmiselle. Suosittelen lämpimästi kaikille, erityisesti hämäläisille ihmisille.

Olen siis melko hyvässä tilanteessa. Nyt aion keskittyä viikon ajan kodinhoitoon, ruokarytmileikittelyyn ja lihaskuntoharjoitteluun. Toki myös tanssin.

Kysyin Diivalta viime viikolla, onko hän muuttanut pois kotoa, muttei ole muistanut kertoa sitä minulle. Ei ole. Ei häntä siltä täällä juuri olen näkynyt. Luulen, että hän silti ei oikeasti ole muuttanut. Eilen hän soitti minulle ja kysyi, jos tulee kotiin, laitanko ruokaa, kun hänellä on kamala nälkä. Hyrisin onnesta, en voinut teurastaa juottoporsasta koska Diiva on vegaani, mutta pilkoin jauhoisia perunoita ja musersin valkosiopulia öljyyn uuninpellille, laitoin pannulle aurinkokuivattuja tomaatteja, mustapapuja, hummusta ja mausteita ja tunsin taas ohikiitävän hetken äitiyden iloa.

Töissä olen ollut vauhdikas. Yhtenä aamuna, kun tiesin, että päivän työtehtäviini kuuluisi olennaisena osana reipas, hampaat paljastava hymyily tunnista toiseen, muistin ulko-ovella, etten ole pessyt hampaitani. Olenhan kertonut asuvani kolmannessa kerroksessa hissittömässä talossa? Portaiden kävely ei ole lempipuuhaani, etenkään ylöspäin, korkeissa koroissa. Silloin jalkoja pitää nostaa vielä ylimääräisen paljon, korkojen kera. Mietin, että jos kurvaisin ensin autolla toimistolle enkä sen päiväiselle työnsuorittamispaikalleni, ja pesisin hampaani siellä, juuri näitä tilanteita varten hankkimallani varahammasharjalla.

Sitten muutin mieleni, ja ajattelin, että minähän voin harjata hampaat kotona, samalla kun haen sinne unohtuneen puhelimeni.

Päivät ovat olleet täysiä ja vauhdikkaita.

Työsuorittamispaikalla miespuoliset kolleegani valittelivat, että heidän selkänsä kipeytyvät, kun työ pitää suorittaa koko ajan seisoen. Juuri siitä syystä minulla oli korkokengät. Selkä ei väsy niissä niin helposti, kun lantio saa enemmän luonnollista kiertoliikettä. Moitin kolleegoitani jälleen kerran turhamaisiksi - he käyttävät matalakantaisia kenkiä, täysin ulkonäkösyistä, vaikka ne olisivat terveyden kannalta järkeävämpi valinta! Väittivät, että se ei näyttäisi hyvältä, jos heillä olisi korkokengät.

Nyt mieltäni askarruttaa kaikkein eniten tanssi. Tanssin kuulemma eilen illalla normaalia raskaamman oloisesti. Myönnän sen täysin, mutta olen huolestunut. Syytän asiasta liian alhaista verensokeriani. Mutta entä jos se ei olekaan riittävän suuri rikollinen kantamaan syyllisyyden taakkaa leveillä harteillaan? Onko Valssimies ohittamassa minut tanssitaidoissaan? Vai emmekö vain tanssikaan enää niin hyvin yhteen? Olenko liian jumiutunut omiin maneereihini, että vaikka askeleissa ja suunnissa seuraan melko virheettömästi, en rytmillisesti ja bouncen osalta kuitenkaan olen niin herkkä seuraaman, ja se tekee foksistani hitusen raskasta? Tangon osalta olen silti voitonriemuinen. Otimme haltuun ohijuoksevat askeleet, nopeat sivuaskelet ja pysähdykset. Tokihan tunneilla on jo ollut monimutkaisempiakin kuvioita, mutta niiden soveltaminen vaativissa kenttäolosuhteissa on aina hieman eri asia.

Sugar why you get so fly.

Olen ollut kiireinen, ja ehkä vähän toimeliaampi kuin aiempina viikkoina. Olen tanssinut paljon, tehnyt paljon töitä, siirtynyt Suomen sisällä toiseen paikkaan ja takaisin. Syönyt liikaa sokeria ja kaikkea rouskuvaa, pelannut palapeliä, sellaista ruokapöydänkokoista, niin, että se tulee uniini, juonut pienistä pulloista kirpeää Sauvignon Blancia ja hyvällä menestyksellä opetellut arvostamaan sen vihreää ja raikasta makua. Sen opin taannoisella viininmaistelutunnilla. Sommelieeri selitti, miltä Sauvignon Blanc maistuu, miltä sen siis pitäisikin maistua (vihreältä), ja että se on hyvänmakuista vihreää josta hän pitää. Halusin välittömästi olla yhtä hienostunut ja arvostava kuin sommelieeri, ja näin hyväksyin tuon asian, että tässä on nyt viini, joka ei maistu hunajanvaalealta vaan vihreältä. Ja olen alkanut pitää siitä enemmän. Asioista pitäminen tekee elämästä helpompaa kuin kaikenkattava ronkelius, joka on taipumuksenani.

En varmaankaan ole ehtinyt olla niin tympääntynyt talveen ja kaikkeen tympeään kaikelta tältä höseeräämiseltä ja tanssimiselta. Se on outo ilmiö - että kiire ja jonkinlainen paine, joka periaatteessa rasittaa voimavarojani ja rajoittaa lepoaikojani, auttaakin siinä, etten vajoa joka päivä maahisenasteelle miettimään, miksi pääni on niin viallinen, että se aiheuttaa ongelmia sinnekin, missä niitä ei ole. Kiire saa minut kiiruhtamaan monien junnaavien ajatusten ohi peipposena sirkuttaen teennäisen iloista kevätsävelmää.

Olen niin monta vuotta kaivannut lepoa koska olen ollut yliväsynyt ja rasittunut. Nyt kun en enää jatkuvasti ole sitä, luontainen pakoreaktioni henkisissäkin kuormitustustilanteissa on silti aina kohti lepoa. Ehkä voisin joskus vain lisätä kaasua ja paeta onnettomuuspaikalta, sen sijaan että heittäydyn uhriksi ojan pohjalle märehtimään kaamosta ja auringon puuttumista taivaalta.

Toisaalta tänäkin vuonna, kun olen kärsinyt influenssan jälkimainingeista ja muusta elämää rajoittavasta hivutustaudista, ja flegmaattisesti hautonut asioita tietämättä oikeastaan itsekään, mitä haudon ja miksi, olen onnistunut munimaan pari itsetuntemuksellista kultamunaa. Vahingossa. En edes toisesta vieläkään tiedä mikä se on, kana vai muna, mutta jotain se on, johon en osaa vielä tarttua, mutta joka on todellista ja olemassa. Asiat olivat huonosti, ehkä, tein jotain, en ole varma mitä, ja ne muuttuivat paremmiksi, jolloin vasta pystyin todentamaan, että kyllä, jotain oli vialla aiemmin. Olin siis oikeassa havainnossani, ja jos havaitsen jotain vastaavaa jatkossakin, tiedän, että tuo ei ole normaalitilanne, vaan häiriötila joka vaatii korjaamista.

Nyt olen kuitenkin hetkeksi väsynyt hautomiseen, ja voisin vain elää ja tanssia.

Olen viikon aikana monesti saanut mieleeni välähdyksiä asioista, joista saisin kirjoitettua tänne jotain hauskaa. En ole ehtinyt, enkä enää muista niitä. Anteeksi. Ehkä menetys ei ole niin suuri, kuin saatan kuvitella.

Olen tutustunut uusiin tanssilajeihin. Fusku oli iloinen yllätys. Siinä on samaa irtonaista energiaa kuin humpassa, mutta vähemmän traagisessa muodossa. Kyllä, voin opetella fuskua lisää, ja pyörähdellä käden ali sinne ja tänne ja suikahdella iloisesti tanssiparini ohi ja takaisin.

Bugg sen sijaan oli kärsimystä. Siinä olisivat samat elementit kuin fuskussa; letkeys (joka on sanana yhtä paljon inhoamani kuin räväkkä) ja tanssiotteet. Mutta jokin ruotsalaisen iskelmämusiikin fiba puskee läpi. Ruotsalainen humppa, tai sellainen tanssilavamusiikki ärsyttää minua kovin. Se ei ole surullista. Suomalainen iskelmä on aina traagista, joka biisissä rakkkaus jättää tai joku kuolee, parhaimmissa useampikin, sävelmissä on haikeutta ja saavuttamattomia unelmia. Mutta ei ruotsalaisessa musiikissa. Siellä kaikki on hauskaa, letkeää jammailua, syödään kanelipullaa ja körötellään matkailuautolla kuuttakymppiä hitaasti keskellä tietä ja morjestellaan tuttuja ja tuntemattomia iloisesti, yhtään häpeämättä että ollaan tien tukkeena. Missä ovat nöyryys, itseironia, epäonnistumisen pelko ja elämän toivottomuuden ja koko ajan uhkaavan alamäen tunnistamisen tuska? En kestä ruotsalaista tanssilavamusiikkia. Se on epärealistisen iloista.

Sen lisäksi, että bugg on ruotsalaista, ja sen musiikit ovat paljolti ruotsalaisia, tanssi muodostui tytön tylsästä perusaskeleesta, jonka tarkoitus oli lähinnä saada pylly heilumaan sievästi, ja miehen käsien ojentelusta. Miehellä ei siis ollut varsinaisesti askelia. Tyttö siis määrää itse tahdin - esimerkiksi musiikin mukaan, voitteko kuvitella, aivan liian helppoa ja elämän kompleksisuutta kohtaan epäkunnioittavan suoraviivaista, ja mies sitten käsillä ohjaa, minne tytön askeleet suuntautuvat. Jos tyttöä huvittaa. Paitsi, että kahden alkeistunnin aikana emme oikeastaan päässeet sinne asti, ja käytännössä tamppasin perusaskelta ja heilutin pyllyäni tylsästi yksin, vaikka parin kanssa. Kaksi tuntia. Se oli tylsää, eikä tuntunut enää lainkaan tanssimiselta. Olen niin ehdollistunut siihen, että minä seuraan, että tanssi on parilaji, jossa kuuntelen ohjausta ja elän mukana. Analysoinkin sitten jälkeenpäin viiltävästi, että bugg, joka mielestäni on lähtökohtaisesti turhaa, on tanssilajina kehitetty ruotsalaisille tanssitaidottomille miehille. Suomalaiset tanssitaidottomat miehet ovat suoraselkäisiä ja tuntevat arvonsa ja arvottomuutensa, eivätkä kehtaisi mennä lattialle reteästi pyörittelemään emäntiään käden ali sinne tänne iloisten rallien soidessa.

Saattaa olla, että olin hieman kriittisellä tuulella tuona päivänä. Tai alan niin tottua tanssiin, ettei kaikki tanssi enää tunnukaan hurmokselliselta. Tango kyllä, aina. Salsaa haluan paljon lisää myös, ja fuskua, ja hidasta valssia. Kyllä tämä tästä.

Olen syönyt liikaa sokeria. Toisaalta, olen paljon energisempi ja toimeliaampi, ja se tuntuu päässäni paremmalta kuin ankea talvimöllötys. Tämä on vaika dilemma. Ehkä minä vain tanssin sokerin aiheuttamat ylimääräisesti kertyvät energiat pois. Onhan sekin jonkinlainen ratkaisu.