En ole puntaroinut pääni sisältöä täällä hetkeen. Ihan tarkoituksella. Se alkoi tuntua tonkimiselta ja nyppimiseltä. Että otan pienen rippusen materiaa ja hajoitan sen osiin, katselen niitä mikroskoopilla ja nypin pinseteillä löytääkseni siitä todisteita puoleen tai toiseen, upotan hippusia säilöntäaineeseen, petrimaljoihin ja säilön purnukoissa vitriiniin. Ja sitä sitten teen sen sijaan, että kokoaisi helman täyteen syliini putoavia kypsiä omenoita ja leipoisin niistä piirakan.
Ja kun ajatukseni pyörivät vain parisuhteessa, se on toiseksikin melkoisen puuduttavaa kuunneltavaa. Ja sitten on se, että sitä mukaa kun asiat oman pääni sisällä järjestyvät ja lakkaan ihmettelemästä omia tuntemuksiani ja reaktioitani tavallisiin ja tavattomiin tilanteisiin, ne siirtyvät siihen avaruuteen välillämme, joka ei ole vain minun omaani vaan meidän yhteistä. Ei minulla ole valtuuksia kirjoittaa sen lähdekoodia tähän auki.
On ollut makeaa mahan täydeltä ja vallan hirveä sokerihumala. Ja sitten vähän äklö olo. Kaiken sen arastelun ja vaikeudentunteen jälkeen olen unohtanut itseni ja nähnyt vain hänet ja tempautunut mukaan sellaiseen pyörteeseen, jossa haaveilen ilman katteita asioista, joista emme järjellä ajatellen puhu vielä aikoihin, odotan ovella kuin malttamaton koiranpentu, altistan kaiken elämässäni parisuhteelle, jopa siinä määrin, että puhun siitä ääneen sivulauseessa, kahvipöydässä, ja lakkaan koko ajan kaiken kyseenalaistamisen. En pidä turvarajoistani kiinni.
Olen unohtanut katsoa itse itseäni, hyväksyä itse itseäni, olen hölmönä katsonut vain häntä, ja huomannut voivani olla pelottavan riippuvainen siitä, että hän näkee minut hyväksyen.
Olen laiminlyönyt elämääni ja ihmisiäni.
Tämä ei ole turvallista. Tämä on juuri sitä, minkä olen nähnyt riskinä, joka liittyy persoonaani ja siihen yhdistettyihin parisuhteisiin. En osaa olla. En osaa olla enää ensisijaisesti itseni. En muista, mitä halusin tehdä. En ole omien rajojeni sisässä, vaan kurotun liikaa toisen suuntaan. En osaa rauhoittua hetkeen, jossa en ole menossa minnekään. Tämä sekoittaa ja on vaarassa hajottaa kaiken sen, mitä olen vaivalla rakentanut viime vuodet.
Ja ihan vähäksi aikaa vain lopetin analysoinnin ja tarkkailun ja rajoittamisen. Ja näin kävi heti. En muistanut, miltä tämä tuntuu, olla tämän pyörteen sisällä, mutta tiesin silti aivan oikein, että tämä on se asia, joka on minulle hankala.
Mutta sitten aina välillä huomaan, että ei se aivan noin ole. Minä olen minä, paljon enemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, ja aika paljon pitäisi tapahtua, että en enää osaisikaan olla minä. Ja hän on erilainen kuin kukaan tätä ennen. Ja joskus kun sanomme ihan järkeviä asioita ääneen, olemme samaa mieltä, ja tuntuu, että ehkä jotkin asiat voisivat olla sekä erillisiä että yhteisiä, tai niistä voisi ainakin keskustella kuin kaksi järkevää ihmistä, ja kaikki olisikin ihan selkeää ja ei niin vaarallista.
No en minä valita. Kaikki on aivan hyvin. Olen mussunmussunmaassa, jossa edelleenkin syödään pitkiä aamupaloja ja silitetään toista, jos käsillä ei ole muuta tekemistä. On vain hankalaa, kun on tunteita, jotka myrskyävät vesilasin laidasta toiseen täysin hallitsemattomina, ja sitten yritän vain olla enkä näyttää niitä ulospäin, ja sitten ihmettelen, miksei toinen ymmärrä minua, kun olen lasin toisessa äärilaidassa. Miten pysyä samassa tahdissa tai samalla kartalla, jos liikkuu näin nopeasti? Ja hulluuttahan se olisi kertoa tämä kaikki toiselle, kun en ymmärrä itsekään.
Ja sitten, aikani pyörittyäni kuin koira joka etsii hyvää nukkuma-asentoa pedillään tapahtuu jotain, aivan pientä, satunnaista, joka onkin juuri se puuttuva pala jota olen odottanut, ja sen myötä saan edes hetkeksi turvallisesti käperryttyä kerälle siihen lämpimään tunteeseen, että tämä on hyvää, ja tämä on nyt ainakin tällä hetkellä tässä, tässä hetkessä pysyvää.
Samaan aikaan toisaalla.
Tanssi ei kiehdo minua juuri nyt niin paljon kuin ennen. Olen hahmottanut, miksi en pidä niin paljoa kädenalitansseista, kuten jivesta, buggista, fuskusta ja rumbasta, niin paljon kuin syliotteessa tanssittavista tansseista. En varsinaisesti halaja syliotetta sinällään, mutta se antaa kuitenkin vapauden olla tillottamatta tanssipartneria silmiin niin paljoa, kuin jos nakottaisimme käsivarsien mitan päästä toisissamme, vain sormenpäillä toisiamme seuraten ja ohjaten.
Tango on edelleen taikavoimaista.
Olen kuunnellut musiikkia liian vähän, ja se johtuu siitä, ettei Diiva ole kotona enää juuri koskaan.
Muuten olen viettänyt kiireistä talvea. Töitä on riittänyt, mikä on hyvä. Mutta nyt kun olen oppinut käsittämään, että aikani on omaani, ja voin kellua siinä kiireettä haluni mukaan, minua aivan uudella tavalla rasittaa se tapa miten työpäivät, tanssi-illat, lapsivapaat ja lapsellisuudet, sovitut menot ja riennot raidoittavat sen ihanan vaniljakiisselin jota kutsun joutenoloksi ja jota haluaisin ainakin ämpärillisen aina kerralla ettei heti lopu kesken. Haaveilen lomasta. Ja kesästä. Siitä, että voisi maata heinikossa ja kuunnella tuulta. Että ilmassa haisisi vesi ja savu. Ja minua vähän hirvittää haaveiluni, koska kesään on pitkä aika ja en tiedä saanko vielä tehdä suunnitelmia meille vai iselleni. Tai haluanko.
Jännitys tiivistyy :)
VastaaPoista