Lautaset kahdelle huvikseen vaan.

En ehkä ole niin huolissani asioista kuin yleensä. Sillä lailla pohjavireenä. En ole päällisin puolin mikään ylihuolehtija, turhanhössöttäjä tai helikopterivanhempi. Mutta kun koko ajan on se kireä pohjavire, joka kuiskuttelee vuositolkulla korvaan, että aina kannattaa olla vähän ajoissa, niin siihen tottuu ja turtuu. Juuri nyt minusta tuntuu, etten ole muistanut kuunnella tuota kuiskuttelua, ja aina välillä havahdun paniikissa toteamaan, että jos teen asiat juuri nyt, ehdin tehdä ne ihan ajoissa, ehkä. Aina en edes ehdi.

Kai tätä voisi kutsua jonkinlaiseksi rentouden opetteluksi. Tai normaaliksi viretilojen vaihteluksi. Välillä olen oikein väsynyt, ja aina välillä tuntuu, hetkellisesti, että innostun jostain josta en ole jaksanut aikoihin innostua.

Valssimies valtaa mieleni edelleen suurieleisesti. Ei minua niinkään enää mietitytä se, osaanko olla. Tai haluanko. Olen ollut, ja se, miten olen ollut, on kelvannut ihan näin. Hän ei ole tuskastunut, kyllästynyt, säikähtänyt eikä paennut paikalta. Minä en ole tehnyt niin. Olen monta kertaa reagoinut tyhmästi, vaihtanut puheenaihetta, katsellut olemattomia halkemia katossa, ja jos sekään ei ole riittänyt, äitini on ilmiintynyt kauttani ja sanonut jotain täysin asiaankuulumatonta, pisteliästä ja elämää kohtaan yleispätevästi epäluuloista. Ja jos en sittenkään ole muuta ole keksinyt, olen alkanut leipoa. Ja siinä hän vielä on. Tai siellä jossain, mutta jotenkin luotan, että hän on siellä ja ajattelee minua vähintäänkin melkein yhtä paljon kuin minä häntä. Ja minä ajattelen entistä enemmän sitä, mitä hän on, enkä enää niin paljon sitä, mitä meidän välisemme avaruus sisältää.

Olen ehkä nyt asettunut tähän olemaan, ja olen kovin innokas katsomaan, mitä tästä voisi tulla. Olen koko ajan ollut innokas, mutta nyt olen käynyt riittäävän monesti läpi kaikki tekosyyt, miksi en muka olisi, tai vähintäänkin minun pitäisi uskottavasti esittää kovin epäröivää. Eihän tässä mennytkään kuin melkein puoli vuotta. Paradoksaalisesti tämä nykyinen mielentilani tarkoittaa jonkin verran sitä sitku-olemista, jossa tiedostaa, tai olettaa, tai toivoo, että nykyinen olomuoto ei ole pysyvä. Vaan että tämä muuttuu johonkin suuntaan. Toisaalta on tyhmää toivoa mitään muutosta mihinkään suuntaan silloin, kun olo on perusteettoman toiveikas. Olen vähän levoton. Ehkä myös hieman ikävissäni.

Ja aina välillä havahdun, ja ihmettelen, kun asiat tuntuvat niin vierailta ja oudoilta. Että olenkohan eksynyt johonkin väärään rinnakkaistodellisuuteen. Ehkä asiat eivät ole sitä miltä ne näyttävät.

Tällä viikolla olen tajunnut, etten enää pääsääntöisesti osta Diivalle ruokaa. Joitain hänen vaatteitaan ilmestyy aina välillä pyykkikoriin jonkin mystisen kemiallisen reaktion myötä. Tässäkin tasapaino muuttuu. Ja vastahan minä opettelen Kaunomielen kanssa sitä, miten viikkoon saadaan päiviä, joissa voi olla samassa tilassa ja puhua huonosti äänten engranniksi hajanaisia asioita, ja antaa aivojemme valua ulos ahtaista onkaloistaan ja asettua mukavasti kerälle auringonläikkään päivunille kuin kissaystävykset.

Tällä viikolla minulla on ollut monta päivää, jolloin tulen töistä, eikä kukaan odota minua minnekään. Lähden takaisin ulos, ja kun tulen kotiin, se on ihan samanlainen kuin lähtiessäni. Jos vielä olisi sulat tiet, pyöräilisin kaikki illat.

Ensimmäistä kertaa huomaan koko talven vain odottaneeni kevättä. En osaa vielä olla talvisin samoin kuin olen nyt osannut olla kesäisin. Opinkohan.