Monia päiviä on mennyt, jolloin olen kaivannut tänne kirjoittamista, mutta olen ollut tästä aktiviteetistä estynyt. Olen silti käyttänyt aikani hyvin, töitä tehden ja niistä myös suorituskeskeistä mielihyvää pusertaen, tanssien, nukkuen, katsoen kolme tuotankokautta Downton Abbey'n jaksoja ja suorittaen parisuhdeharjoitteita. Tunnollisesti, kerraten, varovaisesti edeten.
Hän sovitteli tanssikenkiä, ja pokkasi minut tanssimaan foksia kenkäkaupassa. Ilman musiikkia. Pidän hänestä, oikeasti, ja muistan sen riittävän usein aivan spontaanisti.
Yhdessä viettämämme aika on ollut jopa melkein liian tiivistä mielestäni. Olisin halunnut ehkä hieman enemmän koota ihan yksin kahdentuhannen palan palapeliäni, joka on vallannut ruokapöytäni, jolta ei nykyisin siis tarjoilla perheaterioita. Siinä pyöritellessäni vanhan maailmankartan ja muutakin luomakunnan järjestystä kuvaavan runollisen piirroksen viivoja ja kiharaisia tummennoksia pala palalta yhteen, omassakin päässä palat järjestevät pikkuhiljaa. Tokihan ne aina taas lentävät hajalleen, kun kohtalo potkaisee sivusta tai tulee yllättävä tornado, maanjäristys tai tonttujen ilkivalta. Ja sitten niitä pitää taas koota, mutta siinähän minä olen kovin harjaantunut.
Nyt on taas edessä hieman etäisempi jakso, perhepoliittisista syistä. Olen hieman helpottunut ajatuksesta, mutta onnellinen siitä, että sanattomasta sopimuksesta tämä edeltänyt lähijakso oli näin tiivis. Sanattomat sopimukset ovat oikein näppäriä silloin, kun parisuhdeharjoitteiden toinen osapuoli on kykenemätön ilmaisemaan itseään verbaalisesti. Siis ääneen. Toiselle ihmiselle. Suosittelen lämpimästi kaikille, erityisesti hämäläisille ihmisille.
Olen siis melko hyvässä tilanteessa. Nyt aion keskittyä viikon ajan kodinhoitoon, ruokarytmileikittelyyn ja lihaskuntoharjoitteluun. Toki myös tanssin.
Kysyin Diivalta viime viikolla, onko hän muuttanut pois kotoa, muttei ole muistanut kertoa sitä minulle. Ei ole. Ei häntä siltä täällä juuri olen näkynyt. Luulen, että hän silti ei oikeasti ole muuttanut. Eilen hän soitti minulle ja kysyi, jos tulee kotiin, laitanko ruokaa, kun hänellä on kamala nälkä. Hyrisin onnesta, en voinut teurastaa juottoporsasta koska Diiva on vegaani, mutta pilkoin jauhoisia perunoita ja musersin valkosiopulia öljyyn uuninpellille, laitoin pannulle aurinkokuivattuja tomaatteja, mustapapuja, hummusta ja mausteita ja tunsin taas ohikiitävän hetken äitiyden iloa.
Töissä olen ollut vauhdikas. Yhtenä aamuna, kun tiesin, että päivän työtehtäviini kuuluisi olennaisena osana reipas, hampaat paljastava hymyily tunnista toiseen, muistin ulko-ovella, etten ole pessyt hampaitani. Olenhan kertonut asuvani kolmannessa kerroksessa hissittömässä talossa? Portaiden kävely ei ole lempipuuhaani, etenkään ylöspäin, korkeissa koroissa. Silloin jalkoja pitää nostaa vielä ylimääräisen paljon, korkojen kera. Mietin, että jos kurvaisin ensin autolla toimistolle enkä sen päiväiselle työnsuorittamispaikalleni, ja pesisin hampaani siellä, juuri näitä tilanteita varten hankkimallani varahammasharjalla.
Sitten muutin mieleni, ja ajattelin, että minähän voin harjata hampaat kotona, samalla kun haen sinne unohtuneen puhelimeni.
Päivät ovat olleet täysiä ja vauhdikkaita.
Työsuorittamispaikalla miespuoliset kolleegani valittelivat, että heidän selkänsä kipeytyvät, kun työ pitää suorittaa koko ajan seisoen. Juuri siitä syystä minulla oli korkokengät. Selkä ei väsy niissä niin helposti, kun lantio saa enemmän luonnollista kiertoliikettä. Moitin kolleegoitani jälleen kerran turhamaisiksi - he käyttävät matalakantaisia kenkiä, täysin ulkonäkösyistä, vaikka ne olisivat terveyden kannalta järkeävämpi valinta! Väittivät, että se ei näyttäisi hyvältä, jos heillä olisi korkokengät.
Nyt mieltäni askarruttaa kaikkein eniten tanssi. Tanssin kuulemma eilen illalla normaalia raskaamman oloisesti. Myönnän sen täysin, mutta olen huolestunut. Syytän asiasta liian alhaista verensokeriani. Mutta entä jos se ei olekaan riittävän suuri rikollinen kantamaan syyllisyyden taakkaa leveillä harteillaan? Onko Valssimies ohittamassa minut tanssitaidoissaan? Vai emmekö vain tanssikaan enää niin hyvin yhteen? Olenko liian jumiutunut omiin maneereihini, että vaikka askeleissa ja suunnissa seuraan melko virheettömästi, en rytmillisesti ja bouncen osalta kuitenkaan olen niin herkkä seuraaman, ja se tekee foksistani hitusen raskasta? Tangon osalta olen silti voitonriemuinen. Otimme haltuun ohijuoksevat askeleet, nopeat sivuaskelet ja pysähdykset. Tokihan tunneilla on jo ollut monimutkaisempiakin kuvioita, mutta niiden soveltaminen vaativissa kenttäolosuhteissa on aina hieman eri asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti