Sugar why you get so fly.

Olen ollut kiireinen, ja ehkä vähän toimeliaampi kuin aiempina viikkoina. Olen tanssinut paljon, tehnyt paljon töitä, siirtynyt Suomen sisällä toiseen paikkaan ja takaisin. Syönyt liikaa sokeria ja kaikkea rouskuvaa, pelannut palapeliä, sellaista ruokapöydänkokoista, niin, että se tulee uniini, juonut pienistä pulloista kirpeää Sauvignon Blancia ja hyvällä menestyksellä opetellut arvostamaan sen vihreää ja raikasta makua. Sen opin taannoisella viininmaistelutunnilla. Sommelieeri selitti, miltä Sauvignon Blanc maistuu, miltä sen siis pitäisikin maistua (vihreältä), ja että se on hyvänmakuista vihreää josta hän pitää. Halusin välittömästi olla yhtä hienostunut ja arvostava kuin sommelieeri, ja näin hyväksyin tuon asian, että tässä on nyt viini, joka ei maistu hunajanvaalealta vaan vihreältä. Ja olen alkanut pitää siitä enemmän. Asioista pitäminen tekee elämästä helpompaa kuin kaikenkattava ronkelius, joka on taipumuksenani.

En varmaankaan ole ehtinyt olla niin tympääntynyt talveen ja kaikkeen tympeään kaikelta tältä höseeräämiseltä ja tanssimiselta. Se on outo ilmiö - että kiire ja jonkinlainen paine, joka periaatteessa rasittaa voimavarojani ja rajoittaa lepoaikojani, auttaakin siinä, etten vajoa joka päivä maahisenasteelle miettimään, miksi pääni on niin viallinen, että se aiheuttaa ongelmia sinnekin, missä niitä ei ole. Kiire saa minut kiiruhtamaan monien junnaavien ajatusten ohi peipposena sirkuttaen teennäisen iloista kevätsävelmää.

Olen niin monta vuotta kaivannut lepoa koska olen ollut yliväsynyt ja rasittunut. Nyt kun en enää jatkuvasti ole sitä, luontainen pakoreaktioni henkisissäkin kuormitustustilanteissa on silti aina kohti lepoa. Ehkä voisin joskus vain lisätä kaasua ja paeta onnettomuuspaikalta, sen sijaan että heittäydyn uhriksi ojan pohjalle märehtimään kaamosta ja auringon puuttumista taivaalta.

Toisaalta tänäkin vuonna, kun olen kärsinyt influenssan jälkimainingeista ja muusta elämää rajoittavasta hivutustaudista, ja flegmaattisesti hautonut asioita tietämättä oikeastaan itsekään, mitä haudon ja miksi, olen onnistunut munimaan pari itsetuntemuksellista kultamunaa. Vahingossa. En edes toisesta vieläkään tiedä mikä se on, kana vai muna, mutta jotain se on, johon en osaa vielä tarttua, mutta joka on todellista ja olemassa. Asiat olivat huonosti, ehkä, tein jotain, en ole varma mitä, ja ne muuttuivat paremmiksi, jolloin vasta pystyin todentamaan, että kyllä, jotain oli vialla aiemmin. Olin siis oikeassa havainnossani, ja jos havaitsen jotain vastaavaa jatkossakin, tiedän, että tuo ei ole normaalitilanne, vaan häiriötila joka vaatii korjaamista.

Nyt olen kuitenkin hetkeksi väsynyt hautomiseen, ja voisin vain elää ja tanssia.

Olen viikon aikana monesti saanut mieleeni välähdyksiä asioista, joista saisin kirjoitettua tänne jotain hauskaa. En ole ehtinyt, enkä enää muista niitä. Anteeksi. Ehkä menetys ei ole niin suuri, kuin saatan kuvitella.

Olen tutustunut uusiin tanssilajeihin. Fusku oli iloinen yllätys. Siinä on samaa irtonaista energiaa kuin humpassa, mutta vähemmän traagisessa muodossa. Kyllä, voin opetella fuskua lisää, ja pyörähdellä käden ali sinne ja tänne ja suikahdella iloisesti tanssiparini ohi ja takaisin.

Bugg sen sijaan oli kärsimystä. Siinä olisivat samat elementit kuin fuskussa; letkeys (joka on sanana yhtä paljon inhoamani kuin räväkkä) ja tanssiotteet. Mutta jokin ruotsalaisen iskelmämusiikin fiba puskee läpi. Ruotsalainen humppa, tai sellainen tanssilavamusiikki ärsyttää minua kovin. Se ei ole surullista. Suomalainen iskelmä on aina traagista, joka biisissä rakkkaus jättää tai joku kuolee, parhaimmissa useampikin, sävelmissä on haikeutta ja saavuttamattomia unelmia. Mutta ei ruotsalaisessa musiikissa. Siellä kaikki on hauskaa, letkeää jammailua, syödään kanelipullaa ja körötellään matkailuautolla kuuttakymppiä hitaasti keskellä tietä ja morjestellaan tuttuja ja tuntemattomia iloisesti, yhtään häpeämättä että ollaan tien tukkeena. Missä ovat nöyryys, itseironia, epäonnistumisen pelko ja elämän toivottomuuden ja koko ajan uhkaavan alamäen tunnistamisen tuska? En kestä ruotsalaista tanssilavamusiikkia. Se on epärealistisen iloista.

Sen lisäksi, että bugg on ruotsalaista, ja sen musiikit ovat paljolti ruotsalaisia, tanssi muodostui tytön tylsästä perusaskeleesta, jonka tarkoitus oli lähinnä saada pylly heilumaan sievästi, ja miehen käsien ojentelusta. Miehellä ei siis ollut varsinaisesti askelia. Tyttö siis määrää itse tahdin - esimerkiksi musiikin mukaan, voitteko kuvitella, aivan liian helppoa ja elämän kompleksisuutta kohtaan epäkunnioittavan suoraviivaista, ja mies sitten käsillä ohjaa, minne tytön askeleet suuntautuvat. Jos tyttöä huvittaa. Paitsi, että kahden alkeistunnin aikana emme oikeastaan päässeet sinne asti, ja käytännössä tamppasin perusaskelta ja heilutin pyllyäni tylsästi yksin, vaikka parin kanssa. Kaksi tuntia. Se oli tylsää, eikä tuntunut enää lainkaan tanssimiselta. Olen niin ehdollistunut siihen, että minä seuraan, että tanssi on parilaji, jossa kuuntelen ohjausta ja elän mukana. Analysoinkin sitten jälkeenpäin viiltävästi, että bugg, joka mielestäni on lähtökohtaisesti turhaa, on tanssilajina kehitetty ruotsalaisille tanssitaidottomille miehille. Suomalaiset tanssitaidottomat miehet ovat suoraselkäisiä ja tuntevat arvonsa ja arvottomuutensa, eivätkä kehtaisi mennä lattialle reteästi pyörittelemään emäntiään käden ali sinne tänne iloisten rallien soidessa.

Saattaa olla, että olin hieman kriittisellä tuulella tuona päivänä. Tai alan niin tottua tanssiin, ettei kaikki tanssi enää tunnukaan hurmokselliselta. Tango kyllä, aina. Salsaa haluan paljon lisää myös, ja fuskua, ja hidasta valssia. Kyllä tämä tästä.

Olen syönyt liikaa sokeria. Toisaalta, olen paljon energisempi ja toimeliaampi, ja se tuntuu päässäni paremmalta kuin ankea talvimöllötys. Tämä on vaika dilemma. Ehkä minä vain tanssin sokerin aiheuttamat ylimääräisesti kertyvät energiat pois. Onhan sekin jonkinlainen ratkaisu.