Olen nyt jotenkin erityisesti huomannut, että en enää asu tyttärieni kanssa. Olen yksin asuva aikuinen, mutta en ollenkaan yksinäinen. Tämä on aika lystikäs olomuoto. Tyttöjä on vähän väliä ikävä, mutta ilokseni he vastaavat puheluihini, ja joskus jopa soittavat minulle ihan itse. On hämmästyttävää, että 90-luvun loppupuolella syntyneet nuoret osaavat käyttää mobiililaitteita muihin kuin web-sovellusten käyttöön.
Kuulin taannoin keskustelun Diivan huoneesta. Hänen hieman nuorempi ystävänsä henkäisi, että apua, hänen puhelimessaan ei toimi netti. Seurasi järkyttynyt hiljaisuus. Tyttö ei siis voisi laittaa isälleen Whatsup-viestiä siitä, että hänet pitäisi hakea kotiin. Diiva oli neuvokas. Hän ehdotti, että laita tekstiviesti. Seurasi hiljaisuus. Tyttö sanoi, ettei tiedä miten puhelimella laitetaan tekstiviestejä. Hiljaisuus. Lopulta ei ollut enää muita vaihtoehtoja kuin soittaa puhelimella. Yhdessä tämä urhea nuoriso sai selvitettyä, miten kyseessä ollutta älypuhelinta käytettiin äänen kuljettamiseen langattomasti paikasta toiseen.
Kävelin tänään kaupungilla, ja katselin itseäni kahdenkymmenenviiden vuoden takaa. Yhdeksäntoistavuotiaan itseni silmin. Että olisinko arvannut, että olen tässä kaupungissa, näissä kengissä, pipo päässä ja tumput kädessä palauttamassa postimyyntipakettia R-kioskille, että asuisin yksin asunnossa jossa on kirjavia räsymattoja, ja kertoisin kaikille mahdollisimman rehellisesti mitä ajattelen, mutta vain silloin, kun huvittaa. Mutta se olisi yksi suurimmista huvituksistani. En ollut pettynyt itseeni. Olen kasvanut onnellisempaan suuntaan.
Viime viikolla olin viikon loman tarpeessa. Yritin toteuttaa sen viikonlopun aikana. Rentouduin, monella eri tavalla, tehokkaasti. Hieman taisin onnistuakin. Olen vähän tuskastunut siihen, että jaksamiseni on niin ohutta silkkipaperia, että se tämän tästä hankautuu puhki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti