Work bitch.

Osallistuin tänään valmennukseen, jossa kerrottiin mm. miten etätyöstä selviää järjissään. Ihan hyviä neuvoja varmasti, mutta kun minä alan aina vähän viilaamaan jostain nurkasta ja kyseenalaistamaan. Nyt pidin sentään mölyt mahassani ja fiilailin ihan vain keskenäni oman pään sisällä.

Tämän kouluttajan mukaan etätyöntekijän kannattaisi huijata itsensä luulemaan, että hän käy töissä. Herätä aamulla, meikata, ajaa parta (toisessa järjestyksessä toki, jos aikoo tehdä molemmat), pukeutua, tehdä työmatka ulkona kävellen tai pyöräillen, pyhittää tila (keittiön pöytä) toimistoksi, siivota toimisto pois ja pyhittää tila lounasruokalaksi, siivota lounas pois ja pyhittää tila toimistoksi ja lopulta taas ruokapöydäksi. Tehdä työmatka kotiin ja vaihtaa jalkaan mukavat kotivillasukat.

Minä mietin, että kun tässä kerran on kotona, niin kannattaisiko kuitenkin ihan vaan nauttia niistä kodin hyvistä puolista. Niinkuin lyhyestä siirtymästä työn ja vapaa-ajan välillä. Yksityisyydestä, joka sallii rennomman suhtautumisen omaan habitukseen. Villasukista, ihan koko ajan. Niitä työvirettä elvyttäviä rutiineja voi sitten olla ihan erilaisia, jotain mukavampaa kuin jakkupukukävely salkku kädessä tyhjällä parkkipaikalla, vähän kiireisenä, että ehtii varmasti palaveriin.

Kyllä työ itsessään nykäisee mukaansa alkaessaan aamuisin. Toisaalta, minulla ei ole ongelmaa työstä irtautumisessa, ehkä nuo rutiinit auttavat erityisti siihen irtautumiseen paremmin. Itse olen huomannut, että töiden jälkeen ei saa mennä heti sohvalle, silloin pitää lähteä ulos, edes vähäsen. Käydä jossain kodin ulkopuolella.

En minä jakkupukua ole käyttänyt vuosiin. Joskus kyllä olen. Koskaan en pakosta. Menin naimisiinkin jakkupuvussa, sellaisessa joka Ally McBealilla oli pilottijaksossa. Silloin se tuntui todella tyylikkäältä valinnalta. Kuten aviomiehenikin.

Ajat muuttuvat.

Mutta olen minä huomannut myös, että enää minua ei aamuisin huvita pukeutua toimistopyjamahousuihin, se tuntuu jotenkin hassulta nyt kun tähän poikkeustilaan sopeutuminen on jo tapahtunut. Olen mieluummin skarppi, ammatillinen ja edustava, ja puin tänäänkin ne keilapallopersetrikooni. Ja mustan pitkän tunikan. Ja ihan korvakorut, ja meikkiä, huulipunaakin. Yllättäen hiukseni olivat ihan ok ilman, että tein niille yhtään mitään. En varmaankaan ole yrittänyt kertaakaan tositarkoituksella tehdä niille mitään edellisen kampaajakäyntini jälkeen. Nyt melkein voisin väittää, että se oli onnistunut.

En laittanut siipirajauksia. Viimeksi kun minulla oli tummat siipirajaukset, jotka korostavat silmieni viehkeää vinoutta (tai siis toinen on melko suora, ja toinen hämmentävästi vino), ja sitten piti vielä laittaa silmälasit, huomasin videokuvassa näyttäväni kovasti Salkkareiden Ullalta. Hänellä on myös vinot silmät. Tai silmä. Kohtalotoverini.

Toivottavasti se kuitenkin vain tuntui siltä.

Excelini lukemat eivät näissä olosuhteissa juuri kehity. Käytän samoja, moneen kertaan käytettyjä vaatteita päivä toisensa jälkeen. Ihan pikkasen ajattelen jopa niin, että nythän minä kotona voin kuluttaa näitä ei-niin-kivoja vaatteita, ja niitä kivoja voin käyttää sitten-kun. Niinkuin niitä keilapallopersetrikoita, jotka ovat ei-niin-kivat. Ne ovat tavallaan ihan hyvän näköiset, vaikka eivät mitään huippumerkkilaatua. Valitettavasti se huippumerkittömyys tarkoittaa myös sitä, että nämä trikoot valuvat kävellessä vääjäämättä. Kangas on sellasita semijoustavaa keinomuovia, ja nilkat ovat leikkaukseltaan kapeat. Kävelyn liike saa kankaan milli milliltä kerääntymään mykkyröiksi nilkkoihini, kiristymään pikkuhiljaa polvien kohdalta (jolloin kangas vaalenee hämmentävästi), sitten reisien, ja sitten kun vääjämättä teen jonkun vähän isomman liikkeen - plups - vyötärönauha humpsahtaa vatsamakkaroideni yli ja siinä sitä sitten mennään, liukumäkeä kankkujani alas.

Kotona, sisätiloissa ei tule käveltyä pitkiä matkoja kerrallaan. Kotona, sisätiloissa voin myös estottomasti kiskoa valuvia trikoita kaksin käsin ylös, suoristaa nilkkojen mykkyröitä ja taas mennään puoli tuntia hyvin eteenpäin.

Onhan sekin taukojumppaa. Meillä on myös taukojumppasovellus, Cuckoo-workout. Siinä Markus Pöyhönen tekee liikkeitä, ja minä teen samat liikkeet, ja sitten Markus hymyilee, ja vinkkaa rintalihaksellaan. Edelleenkään heillä ei ole jumppaohjaajana Jason Momoaa, mutta uskon, että asiakasapalautteeni käsitellään vielä joskus. Olen ikuinen optimisti.

Yhdellä videolla opetetaan flossaamaan.

Niissä videoissa on yksi valtavan hyvä, iso etu verrattuna kaikkiin muihin jumppavideoihin joita olen nähnhyt. Kukaan ei puhu, yhtään mitään, koskaan, sanaakaan. Paitsi webinaareissa ja Mindfulnesharjoituksissa. Ei jumpatessa. Pidän siitä. Tekopirteys on paljon lähempänä oikeaa pirteyttä kun sitä ei sanallisteta.

Tuo flossaus tuli mieleeni niistä trikoista, excelistäni, vaatteistani, tästä tilanteesta, jossa rutiinini ovat häiriytyneet, myös pyykinpesurutiini, koska tavallaan pyykkiä tulee vähemmän, joten pesen sitä harvemmin, ja tulee käytettyä esim. useammin sellaisia alusvaatteita joita yleensä käyttää harvemmin. Tai harkitummin. Tositarkoituksella.

Tänään päädyin näissä keilapallotrikoissa pyöräilemään. Pyöräily juuri ja juuri onnistuu ilman suurta trikoiden valahtamisriskiä. Sitten tajusin, että minulla on aikataulupaineita, ja päädyin samassa asussa autoilemaan Prismaan. Suoritin ostokset valtavassa Prismassa, ja kyllä, siihen liittyy kävelyä, julkisesti, enkä tykkää nostella trikoitani kaksin käsin erityisen julkisesti. Olen kaino, ja yritän muutenkin olla käytökseltäni elegantti kuin Greta Garbo. En onnistu, mutta asia on usein mielessäni. Onneksi minulla oli pitkähkö tunika, ja sen päällä vielä pidempi anorakki, jonka uskoin pelastavan tilanteen.

Tilanne muuttui hetki hetkeltä kriittisemmäksi. Lopulta minun oli pakko, aivan pakko ihan hitusen siitä tunikan ja anorakin kankaan läpi tavoitella otetta trikoistani. Löysin etsimäni, ja päättäväisesti, yhdellä liikkeellä nykäisin tavoittelemani vyötärökaistaleen niin ylös kohti kainalojani kuin sain. Että kerralla homma kuntoon ja sitten olen kuin en olisikaan. Nih.

Tästä minulle taas tuli mieleen se flossaaminen. Se oli nimittäin väärän vaatekappaleen vyötärö, minkä tavoitin.

Niille jotka ovat huolissaan tilanteen kehittymisestä, ei hätää - pitkä anorakkini pelasti minut kotiovelle asti.

'Til the sweetness gets to you.

Pyöräilin. Löysin taas uuden alueen. Se oli putkahtanut keskelle nuorta mäntymetsää kuin lauma sieniä sateella. Sellaisia neliskanttisia, korkeita, pelkistettyjä isoikkunaisia koomisen synkän ja jylhän näköisiä pikkutaloja, joka talotyyppinä on se omakotitalojen uusi musta.

Useat niistä olivatkin mustia.

Vastaan lenkkeili tyyli-idolini Jarno. Jarnolla oli joskus ammoisina aikoina viininpunaiset Converset, ja tajusin haluavani samanlaiset. Ostin sellaiset, ja käytin loppuun asti. Nyt ostin uudet, samanlaiset. Ne oli minulla jalassani, ja yritin huhuilla Jarnolle tervehdystä, mutta hän vain katsoi minua hyvin epäluuloisen näköisenä ja kiristi tahtia.

Yhden talon hädin tuskin pingispöydän kokoisella pihalla oli Perhe. Ainakin kaksi poikaa, jotka nahistelivat, tai jollain tapaa hakivat lähikontaktia sohien toisiaan aseentyyppisillä niinkuin pojat usein tekevät. Vesipyssyillä? Tyttö, joka varmastikin harrasti voimistelua, teki keskittyneen tomerasti upeita jalannostoja ja hitaita kärrynpyöriä trampoliinilla. Isä kolisteli tarmokkaasti kaasugrilliä. Äiti istui keskeneräisen terassin kulmalla tuulitakissaan, pipo syvällä päässä, posket punaisina ja kiillellen, pinkeästi pidätellen itkua. Siltä se näytti, että nainen saattaisi millä tahansa hetkellä pillahtaa itkuun tai haljeta onnellisuudesta kuin ylikypsä kurpitsa katsellessaan perhettään. Juuri siinä minuutissa, uuden omakotitalon keskeneräisellä terassilla, ensimmäisenä riittävän lämpimänä kevätpäivänä hänen unelmansa olivat vihdoin toteutuneet.

Se näytti ihanalta. Minäkin olen saanut elää tuollaisen hetken, ja tajusin sen silloin siinä hetkessä myös. Makasin rannalla hiekassa, Lapissa, umpikorvessa tyhjässä leirikeskuksessa ja katselin käsivarteni taipeen raosta aurinon häikäisyn keskeltä pientä kuvaa, jossa Kaunomieli ja Kesäheinä käsi kädessä, vakavina ja varovasti serkkunsa valvonnassa hiipivä kohti uintia. Kesäheinällä oli oranssinkirjava uimapuku, Kaunomielellä hennon valko-vaaleanpunaraitainen. Kaunomielellä huivi ja Kesäheinällä hattu, ettei aurinko paahda liikaa. Aurinkorasvaa, noin sentti. Aurinko lämmitti ja minä tunsin olevani painava ja väsynyt. Ja onnellinen. Jos hetken lepäisin. Ja kymmenen sekunnin välein kurkkasin, että onhan tytöt vielä tallessa. Ja uudestaan.

Olivat ne.

Takaisin uudelle asvaltille, nuorten mäntyjen keskelle, joka puolella lainehtivien lapsiperheiden sekaan.

Vähän matkan päässä ehkä kolmevuotias poika pyöräili, tai potkiskeli ainakin reteästi eteenpäin mäyräkoirankokoisella pyörällään. Ilman apurattaita. Kuin isot pojat. Kypärä oli yhtä leveä kuin hartiat. Hidastin asiaankuuluvasti ja odottelin, että herra siirtyisi pysyväisluonteisemmanoloisesti väylän oikeaan laitaan. Isoveli huolehti "Viljo, varo pyöräilijää!" Hienosti Viljo siirtyi oikeaan laitaan. Ja huusi vuorostaan vielä etäämmäs "Laurrrrri, varrrrro pyärrräilijääää!" Lauri pysähtyi ja varoi, ja vastasi ystävällisesti jotain Viljolle. Jotenkin hieno asenne ehkä 9-12 -vuotiailla veljillä, huolehtivat ja suhtautuivat toiseen kuin samanvertaiseen.

Kyllä, mielialani vaihtelevat häkkieläimen raivosta paratiisilinnun lentoonpyrähdyksen kiitoon.

Aamuisin herään linnunlauluun. Makuuhuoneeni on nyt eri kuin viime keväänä, ja tuonne linnut kuuluvat hyvin.

Caught in the crowd.

Olen oppinut ainakin kolme uutta käsitettä koronan takia:

Kahoot.

FOMO.

Prokrastinaatio.

Ei tämä ihan hukkaan ole mennyt siis.

Soitin Kesäheinälle. Aloitin puhelun iloisella ja innostuneella "Arvaa mitä?" -kommentilla. Kesäheinä oletti, etta jatkaisin "Mulla on nyt korona!". Ilmeisesti sosiaalisen eristäytymisen tuskani välittyy kanssaihmisilleni. Vaikka enhän minä edes ole kovin sosiaalinen ihminen. Tai saatan ollakin. Todennäköisesti olen tässä suhteessa ihan vain tavallinen. En ole halailija kuitenkaan. Tavallinen suomalainen.

Ei mulla muuta. Kovin vähän raportoitavaa tapahtuu näinä päivinä.

You make a woman go mad.

Tänään tuntui siltä, että koronaeristäytymiseni pohja oli eilen. Suunta on taas yläspäin. Yritän olla puhumatta aalloista ja olla käyttämättä vesivertauksia ylipäänsäkään, koska alan tulla niistä jo merisairaaksi.

Tänään siis kaikki tuntui ihan vähän toiveikkaammalta, sillä lailla pysyväisluonteisemmasti. Että nyt jos kuvittisin, että voisin tehdä jotain kivaa piristyäkseni, se ehkä voisi toteutua. Tähän asti kaikki hyvät suunnitelmani ovat väistämättä kariutuneet loskaan, märkään maahan, jäätävään tuuleen, joka paikassa lainehtiviin lapsiperheisiin, pelästyneisiin suojamaskikanssaihmisiin ja yleiseen epätoivoon. Parempi olla suunnittelematta mitään. Yrittämättä mitään. Yrittämättä olla huoleton ja unohtaa.

Luulen, että tästä tulee kaikkien aikojen pussikaljakesä. Kokemus, joka yhdistää sukupolvia.

Minä haluan piknikille turvanaisteni kanssa. Kuohuviinipiknikille. Ja tanssimaan. Tai ainakin kuuntelemaan musiikkia, jotenkin, jollakin tapaa.

Työpäivän jälkeen singahdin suihkuun. Työpäivän aikana aloin päästä vainulle asiasta, että olen ehkä mennyt laskuissani sekaisin, enkä siis oikein muistanut milloin edellinen puhdistautumisriittini oli tapahtunut. Vasta tämän jälkeen, pukeuduttuani, meikattuani ja levitettyäni vielä puolukanpunaista huulipunaa aurinkolasieni kaveriksi (ehkä aurinkolasit ja huulipuna olisivat riittäneet, tuli nyt mieleeni), hyppäsin uljaan mummopyöräratsuni selkään ja kirmasin keväiseen aurinkoon, haistelemaan sulavia suonsilmäkkeitä. Soiset metsämaat haisevat aivan huumaavalta keväisin.

Vastaanpyöräilijät hymyilivät minulle. Katseet tarttuivat. Sekin tyyppi, joka taannoin rekrytointihaastattelunomaisen keskustelun jälkeen halusi tavata minut kirjaston pihalla hymyili, ja minä hymyilin takaisin, ja sekunnissa olin jo huojentavasti kahdensadan metrin päässä.

Kiinni olevan kirjaston edessä. Istuin katupölystä narskuvalla ikkunalaudalla kengänkärkiäni tuijotellen kuin teini, keskustelin halkojenhakkuusta, kiinteistönhoidosta yleisesti, kaavoituksesta ja kaupunkisuunnittelusta. En ymmärrä miksi miehet, yksi toisensa perään puhuvat minulle kovin epähenkilökohtaisista asioista. Betonivaluista, moottoripyöristä, moottorikelkoista, autoista, rekoista, mopoista, agrigaattoreista kaukolämmöstä, pienviljelijäyhdistyksistä, turpeenajosta soilta, matematiikasta, kunnallispolitiikasta, Sulo Aittoniemestä. Jalkapallosta, jääkiekosta, frisbeegolfista. Eritän ilmeisesti ympärilleni jotain unettavaa, elintoimintoja ja aivokäyrää lamauttavaa usvaa joka saa miesten tajunnan vajoamaan jollekin minimaaliselle tasolle jossa on olemassa vain turvallisia, etäisiä, mahdollisimman kiihkottomia tunnereaktioita aiheuttavia asioita, ja sitten tarvomme tuossa suossa miellyttävästi kenenkään ahdistumatta liiallisesta tungettelevuudesta kenenkään henkilökohtaiseen tilaan tai epäkorrekteista verbaalisista aluevaltauksista.

Tai ehkä tilanteet etenevät kaavamaiesti niin, että mikäli mies yrittää puhua minulle mistään kiihkeämmästä, teen vastahuökkäyksen heittämällä hänen ylleen ämpärillisen neutraalia harhautusta (valitsen aseekseni politiikan, mekaniikan tai urheilun) tai sitten vain pakenen paikalta. Turvallisessa tylsyysmössösumussa sen sijaan uskallan istua pidempään oudossa seurassa kimurantissa tilanteessa, kuin turkkilaisessa saunassa sankan höyryn keskellä. Saan aikaa selviytyä taistele-tai-pakene -refleksistäni ja asiat sitten kehittyvät tai eivät kehity.

Tuossa kirjastonpihaskenaariossa ne eivät kehittyneet.

Kerran kävin tällaista vastaavanlaista keskustelua öisen taksin takapenkillä. Puhuimme taloyhtiöiden yhtiökokouksista, vertailimme kokemuksiamme. Päästyämme osoitteeseeni taksikuski kysyi meiltä kumpi jää tähän. Seuralaiseni ja minä hämmästyimme, koska olimme yksissä tuumin ottaneet taksin, vakaana aikomuksenani päätyä osoitteeseeni jatkamaan tutustumistamme parisuhteenomaisissa merkeissä. Taksikuski, jonka siis voisi ammattinsa perusteella olevan näiden tilanteiden ammattilaistason arvioija, oli edelleenkin epäluuloinen; emme olleet vakuuttaneet häntä aikeidemme synnillisestä luonteesta, ja toisaalta keskustelusta oli hyvin ilmennyt, että emme asu edes samassa taloyhtiössä.

Pyöräilin Kesäheinän (Diiva on pyytänyt, että en käyttäisi hänestä enää nimeä Diiva, joka siis sattumalta valikoitui hänen bloginimekseen vuonna 2013) ja Poika 2:n kotiin kastelemaan heidän huonekasvinsa. Pariskunta on pohjoisessa muutaman viikon. Muotoilin Kesäheinän villapaidasta, tyynyistä, viltistä ja Pojan aurinkolaiseta ja kuulokkeista hahmon pötköttämään heidän sängyssään, otin valokuvan ja lähetin sen Kesäheinälle. Olisipa minulla ollut tuota tarkoitusta varten prepaid-liittymä, se olisi tuonut kivan lisäsäväyksen.

Kesäheinä-nimestä tulee mieleen viime kesä ja juhannus, kukkaseppele ja pellot. Tuleekohan tänä vuonna juhannus?

Kukkien kastelun jälkeen piipahdin kahvilaan. Siellä oli pehmoista musiikkia ja asiakaspalveluhenkilö. Tilasin foccacia-leivän ja pienen laten, ja melkein sanoin, että "mukaan, kiitos".

Istuin Ainolanpuistossa aurinkoisessa keinussa ja söin vielä vähän lämmintä leipää. Ihmiset kävelivät käsi kädessä, perheet ulkoilivat. Kukaan ei enää näyttänyt niin väkinäiseltä kuin vielä kuukausi sitten. Siitä tuli se vähän toiveikkaampi olo.

Kotiin pyöräillessäni oli myötätuuli, mutta harvempi ihminen hymyili minulle. Tajusin, että huulipuna oli kulunut pois.

It was my fault, my move, and my wine.

Levitin tarot-korttini olohuoneen matolle isoon muodostelmaan. Jo ennen kuin käänsin ensimmäisen kortin, tiesin mikä se olisi. Keisarinna. Hän odottaa, koska ei muuta voi, mutta yleensä niin kannattaa tehdä jos on Keisarinna. Asioilla on tapana järjestyä ja viivytyksille on syynsä.

Kun tekee itselleen pöydän siinä on se huono puoli, että joko tietää kaiken ennalta tai ei vain ymmärrä kuulemaansa. Kun tekee pöydän toiselle, sanoo joskus ääneen käsittämättömiä asioita, edelleenkään niitä ei ymmärrä mutta ne jäävät ainakin ilmaan leijumaan ja saattavat myöhemmin jäsentyä merkityksiinsä.

Kaunomieli teki minulle taannoin tarot-pöydän, siinä oli kaiken yllä maljojen ykkönen, kuolema ja erakko. Hänkin myönsi, että nyt nämä kortit kyllä ihan vain vittuilevat minulle, viitaten muuttuneeseen parisuhdetilanteeseeni.

Viime aikoina olen mm. väistellyt tapaamisia julistamalla että voi mutta kun ei minun pitäisi, koska olen liian mukava ja kiltti, ja olen siinä samassa lauseessa ollut aivan muuta kuin mukava ja kiltti. En ole kovin ylpeä itsestäni. No, ehkä joku jossain internetin toisella puolen tuntee olevansa parempi ihminen kuin minä. Mutta käytännöllisesti tarkastellen tässä hetkessä olisi käytettävissä paljon näppärämpiäkin tekosyitä.

Vein autoni renkaanvaihtoon. Minulla on hämärä muistikuva renkaanvaihtoasiakaspalvelutilanteesta, jossa henkilö sanoi, että renkaissa on vielä hyvin pintaa jäljellä. Muistikuvani ei kerro erityisen tarkkaan milloin tämä tapahtui, ja puhuttiinko talvi- vai kesärenkaista. Valssimies oli mukana joskus jossain. Muistikuvani viime syksyltä ovat vähän repaleisia.

Istuessani siinä rengasliikkeen tilavassa aulassa, yksin isolla sohvalla (me asiakkaat olimme ripottautuneet suuren ja ilmavan tilan eri osioihin lähes matemaattisen tarkasti), rauhoituin ihan hetkeksi. Sellainen tilanne, jossa pitää itsestäni riippumattomasta syytä odottaa hetki on usein minulle kaikkein rentouttavin olotila. Riekaleita menneisyydestä alkoi lepattaa muistini laidoilla, välillä ne oikenivat ilmavirrassa, jotkin kulmat yhdistyivät hetkeksi kuvioiksi.

Jos Valssimies oli mukana siinä hetkessä kun ne synninpäästösanat koskien renkaitteni tilaa lausuttiin ääneen, voiko se edes teoreettisesti olla viime syksy. Milloin me erosimmekaan? Kuuntelin muiden vastaavia keskusteluja, ja aloin tajuta, että näitä tietoja kerrottiin liittyen niihin renkaisiin, jotka on juuri vaihdettu autoon ALLE, ei siis liittyen niihin renkaisiin, jotka ovat menossa varastoon. Minulla ei siis ollut aavistustaan, missä kunnossa kesärenkaani olivat, enkä ollut asiaa tarkistanut ennen kuin nostin ne autooni varastosta.

Kyllä, minut kutsuttiin nimellä palvelutiskille, ja minulle kerrottiin, missä kunnossa renkaani ovat. Huonossa. Tuhahdin toruvasti, ja julistin riittävän kovaan ääneen, että perkele, mihän SANOIN miehelleni, että sen pitää tarkistaa ne ennen kuin nostaa autoon.

Olen varma, että imaginäärinen puolisoni oli ansainnut häneen kohdistuvan julkisen paheksunnan. Miehet ovat just tollaisia, tuntui kanssasisarteni katseet viestittävän. Vingutin luottokorttia, ostin uudet renkaat ja ajoin kotiin vihellellen.

Yksin oleminen on pelottavan helppoa. Ei tarvitse selittää mitään kenellekään. Ei tottua mihinkään. Ei punnita tilanteita, yrittää ja erehtyä, jäädä ihmettelemään. Ehkä minulle vain on liian raskasta jakaa asioita.

Muistan, kun Valssimies ensimmäisen kerran hermostui minuun. Se tapahtui hyvin myöhään, liian myöhään. Ymmärrän miksi, ja juuri se asia ei välttämättä edes ihan kamalasti liittynyt minuun. Olisi hän ihan hyvin voinut hermostua monesti aiemminkin, muista syistä. Siinä tilanteessa kun hermot menivät oli kuin minulle olisi vihdoinkin avautunut ikkuna hänen sisäänsä. Pääsin vihdoin lähemmäs, vaikka en enää ehkä edes halunnut.

Lady of reduced circumstances.

Otsikko viittaa Jane Austenin tuotannossa silloin tällöin viitattuun ihmisryhmään; naisiin, joiden mahdollisuudet elää säädylleen totutulla tavalla ovat syystä tai toisesta kaventuneet. Usein he joutuvat turvautumaan aivan uudenlaisiin keinoihin selviytyäkseen muuttuneissa tilanteissa.

Valahdin poikkeustilaan ensin vähän helpottuneena. Olin väsynyt. Uupumusta kertyy aina ajoittain ja tuo osui juuri sopivaan aallonpohjaan vajoamisen kohtaan. Kotoilin lähes tyytyväisenä pari viikkoa.

Viime viikon sitten vietin jonkinasteisen raivon vallassa, tajusin, että kyllä vain, arjessani, elämässäni normaalisti on kuin onkin asioita, jotka auttavat minua palautumaan. Minulle palautumiseen ei riitä uni, ruoka, reporankana makaaminen tai suorituksenomainen kävely ympäri, ympäri ja ympäri järveä. Tarvitsen ihmisiä, sattumia, mielleyhtymiä, näkymiä oman laatikkoni ulkopuolelle, uusia ajatuksia jotka saavat minut irtautumaan niisstä lieoista joissa kovin kiltisti yleensä arkeani puurran.

Vietin päivän tai toisenkin kotitoimistossani puurtaen, ja sitten vain odottaen seuravaa työpäivää. Suorittaen toki niitä askareita, joita hyveellisen, itsestään ja hyvinvoinnistaan huolehtivan henkilön kuuluukin tehdä näinä poikkeuksellisinakin aikoina.

Sitten heräsin eräänä aamuna, ensimmäisenä ajatuksenani "minkähänlainen se korona olisi, ja mistähän sen voisi saada?" Lupaan, en silti mene nuolemaan keskustan ostoskeskuksen yleisten vessojen ovenkahvoja. Ainakaan vielä.

Eilen sitten oikein tieten tahtoen hankin kaipaamaani ihmiskontaktia, läheisyyttä, silmiin tuijottelua, sitä, että joku on kiinnostunut minusta, vain minusta, kyselee henkilökohtaisia asioita ja kuuntelee vastaukseni herpaantumatta. Tulee lähelle. Näin virusaikana säilytimme kuitenkin säädyllisen etäisyyden, eikä edetty esim. silmänpainemittauksiin asti, mutta optikkokäyntini oli kyllä muutoin hyvin tyydyttävä.

Tämän jälkeen kävin vielä kampaajalla, mikä oli täysin luksusta. Projekti on nyt valmis! Tai ainakin melkein. En ole ihan Morticia, mutta käytännössä omanväriseni, vaaleilla latvaraidoilla. eikä minulla ole enää otsatukkaa.

Illalla sain kutsun the Soundsin keikalla. Toki lähdin, ja olin aika vaikuttunutkin bändistä, vaikka livelaulanta oli osittan riipivää. Join oluen henkilön kanssa, joka varmaankin, poikkeustilan ahdistama kuvittelee olevansa eronnut vaimostaan ja luulee minun uskovan tämän myös. Leikin mukana hienotunteisesti, olosuhteet huomioonottaen. Hän asuu kellarin mancavessaan. Siltä hänen kuvansa ainakin näyttävät. Musiikkimakumme ja uteliaisuutemme osuvat yksiin ja viihdyin. Tänään tapaamme Nelivitosen Maustettöjen keikalla, hänen vuoronsa tarjota olut.

Kyllä, näissäkin olosuhteissa on pakko oppia pärjäämään. Luukutan nyt kotona Panteraa, Megadethia ja Mötörheadia. Sen pitäisi inspiroida minut siivoamaan asuntoni (toimii usein). Nyt laiskottaa. Kaunomieli tulee kohta käymään. Ajattelin, että voisimme yhdessä purkaa takapihan vanhat, rumat ulkovalaisimet pois. Se voisi olla elähdyttävää.

Unessani olin kotona, jossain kotona jossa en ole koskaan asunut. Siellä oli leivinuuni, lisäsin puita. Tiesin, että Isäntämies on jossain moottorikelkkansa kanssa. Mietin, että tulee kohta kotiin, ja juomme kahvit. Ehkä me jatkamme kesken jäänyttä elämäämme jossain toisessa ulottuvuudessa.

Once upon a time in Hollywood.

Bluesbändi virittelee soittimiaan baarin nurkassa. Yksittäisiä sointuja, näppäilyjä, aina välillä pidempi haikea venytys. Matalaa puhetta, vähän, koska nuo tyypit tietävät toisensa ajatukset kuin omat taskunsa jo ennestään. Tilassa vähän kaikuu vielä, ilman asiakkaita. Iltapäivän aurinko antaa pikkuhiljaa laiskuudelleen periksi ja nurkkiin alkaa kerääntyä se melankolinen mutta miellyttävän painava tunnelma jonka ääreen kanta-asiakkaat alkavat kohta kerääntyä lämmittelemään elämän runtelemia luitaan.

Ovi käy - asiakasko? Tuskin. Olen selin oveen, mutta baarikaapin heijastuksesta näen miehen siluetin, harteikas, askel epäröi sen verran, että arvaan hänen olevan paikassa ensimmäistä kertaa ja yrittävän totuttaa silmiään hämärään. Aivan kuin täällä aina olisi savua, vaikka tupakointi kiellettiin jo vuosia sitten.

Ehkä se on se tarjoilemani savunhajuinen viski, jonka aromit ovat jääneet kiemurtelemaan ilmaan.

Mies kävelee tiskille, istahtaa baarituolille raskaasti, hitusen lysähtäen. Pitkä päivä, tai vuorokausi, tai parikin. Parransänki varjostaa vähän kalpeaa ihoa, ryppyinen, keskihintainen puku ja siinä päällä hieman pölyinen ulsteri. Rypyssä sekin. Niskassa näkyy vähän katoavaa rusketusta, lomasta on jo aikaa.

Vaihdan painoa jalalta toiselle hitaasti, lantioni keinahtaa, käännähdän ja luon katseeni häneen. -"What can I do you for, detective." Sillä eihän hän voi olla kuin poliisi, tähän aikaan, tällä seudulla.

-"Good evenin', miss. Have you seen this man?" Mies kaivaa povitaskustaan kulmasta jo taittuneen kuvan, ja lätkäisee sen baaritiskille. Huokaa, haroo kiharaisia, tummia hiuksiaan, jotka ovat jo ennestään sekaisin ja luo vaivihkaisen, kaihoisan katseen viskipullojen rivistöön.

Lasken lasin ja pyyhkeen kädestäni, kumarrun kuvan ääreen verkkaisesti. Harmittelen, etten hoksannut avata kireän paitapuseroni ylintä nappia huomaamatta, vielä selin ollessani. Vilkaisen miestä mustien tekoripsieni alta ja siristän sitten silmiäni nähdäkseni kuvan tarkemmin.

Vaaleaa kangasta vasten retkottaa lihaisa pää, posket ovat valahtaneet pään molemmin puolin. Mies on kalpea, hieman mukiloidun näköinen. Hiukset ovat kuin kyljyksellä sivellyt, risuinen parta ei peitä kokonaan sen alta kuullottavaa ihoa. Silmät ovat puolittain auki jähmettyneenä tuijotukseen, suupieli on auki myös toisesta reunastaan ja näyttää kostealta. Verta?

-"Hmm. I don't know...should I?...maybe...not. I don't think so. Definitely not a regular. No. Absolutely not. What was I thinking."

Tuollaisia kuvia suomalaiset miehet laittavat itsestään Tinderiin. Oikeasti.



The Wire on hyvä sarja. Suosittelen.