En sitä suurta sanaa.

Ajoin pyörällä tanssikurssipaikan pihaan juuri parahiksi nähdäkseni, että kulman takana Valssimies nousee autosta uuden naisystävänsä kanssa. Hän on n. puolet iästäni ja hymyilee koko ajan kuin tikahtuisi mielihyvästä sisäänpäin. Ja osaa tanssia ihan hyvin.

Minä räpläsin pyöräni lukkoa pitkään ja hartaasti, koska laskin, että tuollainen toiminta antaisi minulle luontevan tekosyyn pitää aurinkolasit päässäni ensimmäisten katsekontaktien ajan. Aurinkolasit ovat ihana asia. Suunnitelma toimi, hymyilin hyväksyvästi ja sanoin jotain humoristisen tunnelmaa vapauttavaa (olen harjoitellut tuota peilin edessä jo viikkoja, juurikin tällaista tanssikurssitapaamista odotellen). Valssimies kohteliaasti avasi meille oven ja kävelimme peräkanaa kolmestaan sisälle ja jonotimme itsemme kassajuhlallisuuksien läpi, minä keskimmäisenä. Henkilökunta, joka lienee kovin tietoinen miehistövaihdoksistamme tuijotti meitä lasittunein silmin ammattimaisesti.

Nainen livahti naistenhuoneeseen, minä jäin näpräämään kenkiä jalkaani ja Valssimies seisoi vieressäni ja keskusteli kanssani tarmokkaasti ja vakaalla äänellä kuulumisistamme, viimeaikaisista tapahtumista, koronasta ja siitä että lomat on nyt lusittu. Kyllä vain. Kyllä, kaikki on hyvin ja erinomaisen luontevaa ja rentoa eikä tässä ole mitään outoa ja kukaan ei ole yhtään vaivaantunut.

Tämän jälkeen tanssimme tunteikkasta tangoa, haistelin hänen partaöljynsä tuoksua, kuuntelin vientien enteitä hänen vartaloltaan ja nauroimme kuin ennen vanhaan. Ei tunnu missään.

Tuo oli viikolla. Tänään salsaa. Huomenna ehkä ranskankielen kertausta. En ole vielä päättänyt. Syksyisiä puuhia, tällaiset harrastustenaloitukset. 

Syksyisesti myös nostin perunat eilen, suurieleisesti "potunnostotalkoot"-nimikkeellä. Kutsuin klaanin kokoon, kiskoin perunat Bauhausin kasvulaatikosta ylös, ne olivat kauniita ja puikulaisia. Karsin kubistisimpia horsmia kukkapenkistä, kärräsin ylimääräiset varret ja korret kottikärryillä taloyhtiön biojäteastiaan. Sain käteni ja jalkani multaisiksi ja haisi syksy, vaikka olosuhteet ovat minulle kummallsien urbaanit.

Perunat olivat liian jauhoisia keitettyinä, menivät rikki eivätkö kuoret poksahdelleet pinkeästi kun niitä haarukalla tökkäsi. Hellanikin temppuili. Ehkä se on rikki. Nuoriso söi kiltisti. Lauloimme singstaria. Minä olin kovin väsynyt. 

Luulen, että olen surullinen. Se on eri asia kuin masennus. En ole masentunut, enkä muista olenko koskaan ennen tuntenut surua ilman masennusta. Tämä on jotenkin uusi tunne. Olen yrittänyt vältellä tätä olemalla todella touhukas, monellakin tapaa. Suru ei ole tässä koko ajan, se on vain sellainen hidas muuttumaton tieto joka laskeutuu mieleni pohjalle. Sellainen tieto jota vastaan ei enää jaksa tapella, ei voi kieltää, ei neuvotella ehdoista joilla asian voi hyväksyä. 

Vuodessa on tapahtunut todella paljon ja olen niin kiitollinen siitä, että elämäni on sellainen jossa tapahtuu asioita. Otan kaiken tämän mieluummin kuin tylsyyden. Olen surullinen ja maksan laskuani.