Hidas valssi oli ihanampaa kuin muistinkaan. Nousut ja laskut, miten jalat lipuvat toistensa ohi korkealla kohdalla ja niputtuvat kauniisti, varpaat piirtävät kuvioita lattiaan ja on vain aikaa odottaa, odottaa ja kuunnella, että mitä mahtaa tapahtua seuraavaksi. Valssimies oli nimensä veroinen. Ei sen kummoisempi. On helppoa vain tanssia enää.
Naapurini laittoi minulle sähköpostia, että makuuhuoneeni ikkunan ulkopellistä on lähtenyt maali, ja hän aikoo maalata sen. 1800-luvun moraalisäännöin kasvatettuna ihmisenä mietin, että hänen pitäisi ehkä pyytää joltain siveellisyyttäni valvovalta taholta mitä kohteliaimmin lupa siihen, että tuijottaa makuuhuoneeni ikkunanpieliä noin tarkkaan havainnoiden.
Tanssitunnin jälkeen pihalla, tihkusateessa, yksi tanssipartnerini riisui urheilupaitansa ja kuivasi siihen karvaiset kainalonsa ja rintakehän keskellä olevan kuopan, jossa myös kasvoi karvoja. Saatoin havainnoida asiaa avoimesti. Tätä kutsuttaneen kaksinaismoralismiksi.
Joku sotkee asuntoani päivisin. En voi siivota sitä päivällä, koska teen töitä. Iltaisin minulla on ansaittua vapaa-aikaa, jonka käyttäminen siivoamiseen tuntuu julmalta ja epätavalliselta. Jos saisin jotenkin väännettyä "siivoaminen"-sanan tarkoitusta mielessäni jotenkin kireämmäksi, siten, että esim. keittiön suoriminen, puurokattiloiden tiskaaminen ja tiskien laittaminen koneeseen olisi ihan vain normaalia toimintaa eikä Suuri Uroteko, tämä toimisi oikeastaan ihan riittävän hyvin. Tällä viikolla tämä ei ole toiminut.
Mutta tanssin. Sieltä maaliskuun äkkipysäyksestä, kun kaikki meni kiinni olen päässyt tähän kohtaan, jossa voin tanssia. Syödä ravintolassa. Käydä taidenäyttelyssä tai kirjastossa. Kaikki muutkin ovat, joo, mutta minä jotenkin en jaksa kokea tätä koronaa yhteisöllisenä sukupolvikokemuksena. Ehkä minun elämässäni muutenkin korostuu se vaihe, että teen ja koen nyt kaiken yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti