You always were two steps ahead.

Ostin jälleen uuden vihkon. Lehtiön. Tai siis sellaisen kirjamaisen kapistuksen jossa on tyhjiä sivuja, jollaisen ostamisesta tulee aina olo, että nyt kääntyy uusi lehti elämässäni, ja kaikki on selkeää, tuoretta, uutta, viatonta. Tämän lehtiön kannessa on pieniä marsuja.

Tämän vihkon ostin listojen tekemistä varten. Mieleeni pälkähtää paljon asioita, joita haluaisin tehdä tai kokea. Haluan napata ne kiinni. Osa niistä on käytännöllisiä, kuten siivoa siivouskomero. Siivoa vaatekomero. Siivoa varasto. Osa on elämyksellisempiä. Näyttelyitä, tapahtumia, paikkoja, tilanteita joissa kuunnella musiikkia.

Haluan oppia kirjoittamaan listalle myös abstraktimpia asioita. Asioita, joita sanoa ääneen oikeassa tilanteessa. Ihan mitä vain. Tunteita, jotka koen.

Tajusin vihdoin, että kaikkien niiden asioiden tekeminen, joita oikeasti haluan, on vienyt minua lähemmäksi sitä, että olen se mikä haluan olla. Ihan vaikka vain hankinnatkin. Että ostan jotain, mikä tuntuu aina lähtökohtaisesti väärältä, on voinut olla minulle tärkeä asia. Piha jossa maata sohvalla. Polkupyörä. Se Marshall-kaiutin. Nyt minulla on musiikkia elämässäni, paljon. Olen vihdoin ihminen, joka osaa kuunnella mitä itse haluaa. Yksin. Se minä olen aina halunnut olla.

Haluan putkiradion.

Tilasin ne korvakorut, jotka olen halunnut jo kymmenen vuotta. En ymmärrä, miksen ole tilannut aiemmin. Yritin googlettaa niistä kuvan Helakan nettikaupasta, mutta niitä himmeitä lusikkapesäkoruja ei enää ollut. Ehkä tilasin itselleni niistä viimeiset.

Ehkä listalleni voisi laittaa isompiakin asioita, kun vähän harjoittelen.

Eilen oli toisinto pubivisasta, eri settingissä. Kaunomieli, Poika 1, miesraadin vakiojäsen. Suoriuduimme ihan hyvin. Erityisesti oli loistavaa, että sain selitettyä Kaunomielelle elokuvan juonen, päähenkilön hiukset ja kuvan, joka on netflix-kuvakkeessa, ja että elokuvan nimessä on jotain onnellisuuteen viittaavaa, ja hän, katsomatta elokuvaa lainkaan muisti nimen: Eternal sunshine of the spotless mind. Tuollaiset hetket ovat pubivisan parasta antia mielestäni.

Katselin kaihoisasti viereisessä pöydässä visailevaa miestä. Hän oli ruskettunut sitten viime tapaamisemme ja jotenkin treenatumman oloinenkin. Muistin viettäneeni hänen käsivarsillaan lukemattomia ihania hetkiä, kiihkeitä, keskittyneitä, naurun täyttämiä ja tunsin viiltävää kaipausta. Ajatteleeko hän enää koskaan minua? Tapaammeko vielä, vai onko tuo aika elämästämme lopullisesti ohi? En suostu uskomaan niin. Haluan lisää foksia, hidasta valssia, salsaa. Hänen kanssaan vaikka rumbaakin.

Sain pinnisteltyä mieleeni hänen todennäköisen nimensä. Olemme puhuneet ehkä kolme järjellistä lausetta mutta tanssineet vuorokausia.