There was nothin' that she wouldn't do.

Eilen virittelin sähköpostiin poissaolotiedotteen, varmistin vielä neljä asiaa ja suljin työkoneeni. Siirsin sen, näytön, telakan, näppiksen, rullahiiren ja kummallisen ison vyyhden johtoja rumien ja ylimääräisten tavaroiden huoneeseeni odottamaan tulevaisuutta. Ensi kuuta. Loman loppua.

Hitusen huvittaisi ajatella, että en ajattele niin pitkälle, mutta neitsyt-ihmisenä olen vakaasti maadoittuva, riskejä karttava ja ajattelen asiat aina varmuuden vuoksi negatiivisen kautta, ja tulen siten lähes aina yllättymään iloisesti. Joko asiat menevät paremmin kuin odotin, tai tunnen tyytyväisyyttä siitä, että olin oikeassa.

Suurinpiirtein näisssä mietteissä katsoin sateista säätä ja siirsin lomanaloitusterassini tälle päivälle. En poistunut asunnostani koko iltana. Siivosin vaatekomeron (X, joka tarkoittaa nyt sitten aina tässä blogissa asioita, jotka raksin pois listaltani). Siivosin vaatekaappini (tässä olisi X, jos olisin tuonkin kirjoittanut listalleni). Siirtelin vähän huonekaluja. Uudelleenjärjestin kirjahyllyni (X). Riitelin robottipölynimurini kanssa. Huomionkipeä otus, nytkin se pyöri koko ajan siinä huoneessa, jota käytän kaikkein vähiten, lukitsi itsensä koivusta taivutellun kuulemma ruman keinutuolini sisään (viime viikolla se teki niin kuudesti peräjälkeen), ja tämän jälkeen luikerteli esteiden yli kirjoituspäydän alle ja sen jalkojen välistä koloon, joka muodostuu kenollaan olevasta rämisevästä pyykkitelineestä, silityslaudasta ja siitä keinutuolista. Ja ulvahteli siellä sitten surullisena, voi minua pientä raukkaa, täällä minä uurastan, ihan yksin, eikä kukaan huomaa miten siistiä jälkeä saan aikaiseksi. Tässä 34*38 cm alueella.

Ehkä hänelläkin on ikävä Terttua.

Mietin, että mistä alakuloni johtui. Ferritiiniarvoni ovat viimeisten mittausten mukaan n. 100 yli yläarajan, mitä se sitten tarkoittaakaan. Rautatankkaukseni on onnistunut. Olen siis syönyt n. vuoden lisärautaa, ja hyvinvointini, muistini ja atopiani ovat parantuneet. Nyt lääkäri sanoi, että voisin vaikka vähän höllätä. Näen mielessäni miten maksani röyhtäilee tyytyväisessä yltäkylläisyydessään ja taputtaa kosteita, niljakkaita lievekkeitään yhteen kuin merileijona.

Eli raudanpuutteesta se ei johdu. Lomanaloitusalakulo? Ehkä. Sitten Hämähäkkimies soitti, ja kummallisesti sai oloni tuntemaan aiempaa vähemmän alakuloiseksi ja elämääni väsyneeksi. Kaadoin itselleni kahvikupillisen jaloviinaa ja hän kertoi elämäntarinansa. Hän opettaa minua kuuntelemaan. En ole siinä riittävän hyvä.

Nukuin pitkään. Luin yön aikana kertyneet lyriikat puhelimestani. Heräsin, avasin ikkunan joka oli unohtunut kiinni, käänsin tyynystä kylmän puolen ja nukuin lisää (X). Join kahvia. Alkoi jo tuntua lomalta. Puin rumimmat caprihousuni, nyppyläisen urheilupaidan, kalastajalakin, saappaat, hain kirveen, kaadoin puun (X), harvensin muutenkin pensaikkoja ronskilla kädellä. Ajoin nurmmikon. Siirtelin perennoja. Puhuin Kesäheinän kanssa puhelimessa. Sohvassa istuessani katseeni vaelteli pitkin asuntoani, josta pidän aivan älyttömän paljon. Huomioni takertui yksityiskohtiin. Tuon kukan (Irman) kellastuva oksa pitää leikata. Tuo toimistotuolin alla ollut pyöreä matto pitää siirtää pois, sitä ei enää tarvita koska kotitoimisto on lakkautettu hetkeksi. Ikkunalaudoilta pitää siivota pois kuolleet sudenkorennot ja muut öttiäiset. Takaoven lasi on taas likainen. Irman oksa on kellastunut, se pitää leikata. Matto. Sudenkorennot.

Sitten tajusin ajastusteni kiertävän ympyrää maanisesti. Riemastuin, minä tiedän mitä tämä on. Tämä on PMS. Siitä se alakulo ja maaninen järjestelyvimma. Tämä on normaalia. Ajoitus tähän kohtaan, lomani alkuun on lisäksi täydellinen. Nyt jaksan ja maltan järjestellä asioita. Saan asiat tehtyä.

Olin nälkäinen, oikeasti nälkäinen ja söin ruokaa (X). Pussissa myytävää valmista juustoista savuporokeittoa. Se maistui vähän limalta, mutta olen nyt syönyt sitä kiltisti kaksi päivää. Kyllä minusta ehkä sittenkin on kasvanut ihminen, joka syö kotona myös oikeaa ruokaa. Einesten ollessa epätyydyttäviä päädyn aiempaa useammin myös kokkaamaan itselleni.

Minun pitäisi nyt järjestää jostain kuljetus etupihallani olevalle puunrangalle (se ei ole mikään valtava tukki, ehkä n. 5 metriä pitkä käsivarren paksuinen ranka) ja risusavottani tuloksena olevalle kasalle pensaikkoa. Peräkärry tuntuu taas vähän liioitellulta ratkaisulta.

Luin aiemman kirjoitukseni. Punastuin suorastaan, en ollut osannut ilmaista itseäni selkeästi. Hekumoitsin kiiheästi tanssista, ikävästi tanssimaan. En juurikaan ko. tanssipartnerista. Hän vain toi mieleeni muistoja.