Jumalan selän takana helpompi hengittää.

Istuin trendikkäässä kahvilassa naisseurassa. Seurueeni jäsen esitteli minulle ostoksiaan, kosmetiikkatuotelöytöä ja luki tuotteen ominaisuuksia paketin kyljestä. Kymmenen hyvää ja kaunista, kuten voitte arvata. Muun muassa vegaaninen. Vegaaninen, mikä tässä on vegaanista, hän ihmetteli. Jos siinä on muussattua vegaania ainesosana, ehdotin. Vireisessä pöydässä neljät puiset, paikallisen tai ainakin suomalaisen pienyrittäjän omin pikku käsin askarrellut korvakorut kahahtivat terävästi suuntaamme.

Seuraan facessa Sipsikaljavegaanien ryhmää. Ihan vain aivopestäkseni itseäni. Ehkä kohta aivan luonnostaan alan himoita aiempaa enemmän kikhernepihvejä, vuustoa, ja kaikkea minkä voi uppopaistaa, leivittää tai kuorruttaa majoneesilla.

Totesin jo yhden satunnaissäännöllisen lounaspaikkani kasvispallerot paremmiksi kuin vastaavat kanapallerot. Tokihan kumpikin vaihtoehto oli upotettu runsaaseen pähkinäiseen tomaattikermakastikkeeseen.

Vegaanisia nakkeja en ymmärrä. Toisaalta myöskään monet makkarat ja nakit, myös sikaisat sellaiset, eivät maistu minulle.

Muutenkin olen lempeästi kokeillut uudenlaisia lähestymistapoja elämään. Entäs jos söisin vähemmän sokeria ja enemmän hedelmiä (jotka sisältävät sokeria, huimia määriä, kertovat eri sivustot ja diettiohjelmat). Entäs jos joisin vähemmän kahvia ja joisin enemmän vihreää teetä (joka helpotuksekseni sisältää huimia määriä kofeiinia, tai ainakin teaiinia, tai ainakin joitain piristävää, tai ei ehkä piristävää, mutta keskittymiskykyä parantavaa ja tietoisuuden tasoa dalailamamaisesti kohottavaa mystistä ainesta).

Näissä mietteissä tutustuin työpaikkani teevalikoimaan. Mustaa teetä oli muutamia laatuja ja sekoituksia. Vihreää, vihreää sitruunalla, mutta Liptonia, mikä ei merkkinä juuri nyt houkuttanut. Sitten oli sekoitus erilaisia Rooibos-teitä. Kirahvi, krokotiili, elefantti, oranki. Tuijotin epäuskoisena kädessäni olevaa orankiteepussia, ja mietin teekupissa lilluvia oranssinkirjavia orankin peräkarvoja. Ja entä jos on vegaani, voiko sitä sitten juoda?

Perjantaina pukeuduin hutsahtavasti töihin. En erityisesti henkistä sysmäläisyyttäni edustaakseni, oikeastaan ihan vahingossa, mutta työmatkalla tajusin olevani kerrankin ajan hermolla. #hutsahtavapukeutuminen ja sillai. Oikeastaan pukeuduin ihan samalla lailla kuin 18 kertaa muulloinkin. Keinonahkahousuihin, sellaisiin, jotka eivät näytä siltä kuin minulla olisi lateksitrikoot, vaan ovat jotenkin asiallisen näköiset ja ovat riittävän mukavat käyttää. Ajoimme Valssimiehen kanssa yhtä matkaa töihin, ja hänen kätensä eksyi polvelleni. Mietin, mikä siinä on, että miehet pitävät nahkavaatteista naisella. Erityisesti nahkahousuista ja -hameista. Ajatukseni vaeltelivat yhtä aikaisesti myös jälleen kerran sitä rataa, että mietin, olisiko ekologisempaa käyttää oikeita nahkavaatteita, eikä keinomateriaalista valmistettua jäljitelmää. Nahkaahan tulee joka tapauksessa käyttöön lihantuotannon yhteydessä, ja se on luonnonmateriaali. Mutta edistääkö nahan käyttö lihansyöntiä? Tai jos näytän nahka- tai keinonahkavaatteissa erityisen hyvältä, innostaako se jotakuta muuta myös hankkimaan itselleen vastaavia tuotteita. Ja ovatko ne oikeaa, vai keinonahkaa, ja kumpi olisi huolestuttavampaa? Ehkä se, että joku näyttäisi niissä paremmalta kuin minä. Ja miksi minä siitä huolestuisin? Mikä oli motiivini hankkia keinonahkahousut kypsässä 46-vuoden iässä, vakaana aikomuksenani käyttää niitä toistuvasti (nyt jo 19 kertaa)? Miksi minä tunnen itseni niissä viehättäväksi ja piristyn? Johtuuko se jonkinlaisesta mikropalautteesta, jonka aistin kanssakäymistilanteissa, ja miksi tuo on tärkeää minulle, johtuuko se jostain varhaislapsuuden puutteellisesta kokemuksesta hyväksynnän suhteen, vai onko kyseessä harmiton turhamaisuus, ja olisiko maailma minulle jotenkin parempi paikka jos pukeutuisin jotenkin neutraalimmin, vai ovatkohan keinonahkahousut yhdistettynä peittävään, siveään neuleeseen jopa nykyinen normi ikäisteni naisten työpukeutumiselle. Jos olisin muistanut, olisinko osannut ilmentää ja valinnoillani tukea itseilmaisunvapautta jotenkin luovemmin kuin näillä tylsillä mustilla housuilla, vai olenkohan aivan liian kaavoihini kangistunut? Ja olenko edes muodostanut mielipidettäni siitä, oliko Sysmän yhteiskoulun rehtori ääliö hetkellisesti, pidempiaikaisesti vai oliko kyseessä vain toimittajan ilkeä tilanteen hyödyntäminen skoopin toivossa. Joka sitten onnistui. Ja kun minä olin nuori, miten me yläasteella pukeuduimmekaan, liian tiukkoihin pillifarkkuihin ja valtaviin kollegepaitoihin? Minä kyllä pukeuduin satunnaisesti myös jakkupukuihin, sukkahousuihin ja pillerirasiahattuihin, ilmeisesti koska minulla oli valtaisa tarve ilmentää hetoroseksuaalisuuttani ja suorastaan leipoa aihe katsojan naamaan.

Joskus mietin, että heteroseksulaaisuus on kuin oikeakätisyys.

Noissa ajatuksissa meni noin neljä sekuntia. Samalla havainnoin, miten Valssimiehen kulmakarvat värähtelivät sillä tahdosta riippumattomalla tavalla, jonka tulkitsen kertovan, että putkimaiset miesaivot olivat vaihtaneet neuroniverkosta toiseen; päämärätietoisesta hermoverkosta sosiaalisempaan ja tunnevärikkäämpään hermoverkkoon. Käsi oli edelleen polvellani.

- "Tuntuuko hyvältä?" kysyin vähän syyllistävästi, lievästi vaivaantuneena, uteliaana, pisteliäänä, mielissäni, esineellistettynä ja siitä innoissani, ja sitten itse syyllisenä, että innostun tuollaisesta ja tiedostaen nolosti, että ylläpidän sovinistista patriarkaattia.
- "Mmm." hän vastasi kuten Homer Simpson ajatellessaan laardia.
- "Kuin silittäisit ihoa."
- "Mmm."
- "Lehmän ihoa."
- "Ajellun lehmän."

Suopelto on kylä Sysmässä. Siksi tämä biisi.