The fat cats had a heart attack.

Työpäivien pitäisi olla huokoisia. Huokoisuus tekee työpäivän jälkeisestä palautumisesta helpompaa. Palautuminen, päivittäinen sellainen, tekee elämästä laadultaan sellaista, että sitä jaksaa elää.

Latasin kokeeksi sellaisen Cockoo-sovelluksen, joka muistuttaa pitämään taukoja kesken työpäivän. Tauot ilmestyvät kalenteriini (jopa kännykkääni, jos niin haluaisin), ja tämän tästä saan herätteen tehdä kolme liikettä jotka oikaisevat ruotoani, aktivoivat istumisesta paakkuunteina lihaksistojani, hierovat aivolohkojani toisaan vasten kummallisia epämuotoisia liikepareja toistelemalla. Osa tauoista on kuulemma mindfulnessia, mutta en ole vielä edistynyt sinne asti.

Tunnen kyllä kummallista täyteläistä mielenrauhaa, kun jumpparina toimiva Markus Pöyhönen hymyilee vinosti pörhöisen ja pöyhityn harjastukkansa alta ja vielä vinkkaa toisella rintalihaksellaan kameralle ihan vahingossa. Kyllä, ymmärrän, että ihmiselle tekee hyvää pitää ajatuksenmittaisia taukoja työpäivien lomassa.

Seuraavalla mindfulnes-tauollani selaan nämä.

Kaikki nuo ketjun meemit (opettelen uuden sanan käyttöä) eivät ole oikeastaan kovin hauskoja tai osuvia, mutta tulen silti kumman hyvälle tuulelle. Epäilen myös, että Aquaman ei ole laadukas elokuva, mutta arvelen silti, että se on silti katsomisen arvoinen.

Tauot ovat asia, jota en ole osannut ottaa haltuun ennen tätä ikää. Onhan taukoja elämässäni ollut aiemminkin, mutta olen niissä aina mennyt minkä tahansa muun kuin itseni ehdoilla, mikä tekee tauoista jotenkin enemmän suorittamista kuin ihan vain tauko, jonka pitää omaksi palautumisekseen.

Tein joulutauon aikaan aluksi melko paljon ruokaa, ja sen jälkeen pidin ansaitun tauon ruuanlaitossa. Olin suunnitellut jouluna käveleväni pimeällä hautausmaalla viemässä kynttilöitä siihen kynttilämereen, joka on muualla haudatuiden muistolle. Tein lopulta senkin, porukalla, vaikka hektisestä alusta johtuen vasta joulupäivänä. Veimme kaapeistani löytyneet kaksi kynttilää, toinen muovinen ja toinen kaunis lasinen, en yhtään muista milloin olen nuo ostanut. Määrä ei vastaa muistelemieni vainajien määrään, mutta ehkä se ei ole niin tarkkaa. Lisäksi aina otan jonkin epäonnisesti sammuneen kynttilän ja sytytän sen uudelleen. Koen siinä jotain hämärää vertauskuvauksellisuutta. Nyt keksin lisäksi uuden jouluperinteen. Otin kynttilämerestä kaksi loppuunpalanutta lasista kynttilälyhtyä mukaani ja kierrätän ne ensi vuodeksi. Vähemmän muoviroskaa.

Eilen jaksoin pitkästä aikaa punttisalille. Siellä oli lähinnä vain naisia. Veivasin vähän harteitani ihan yleisen puolen ylätaljan kanssa (yleensä minua vähän ujostuttaa mennä sinne punttimasojen joukkoon), mutta jalkaprässiin piti mennä naisten salin puolelle, kun en ainakaan tunnistanut laitetta avaramman salin puolen vempaimista.

Naisten sali on pieni ja tiivistunnelmainen. Meitä oli siellä neljä totista ährääjää, saatoin olla nuorin. Siinä me sitten katu-uskottavan näköisinä laitoimme raudan tottelemaan, kukkatrikoissamme ja oikeista liiviliikkeestä ostetuissa urheilurintsikoissamme. Kolmella meistä oli pieni ja iän myötä vähän reunoista suttaantunut pikantti tatuointi. Kaiuttimista soi tämä:



Se oli aika mukava tunnelma.