"I knew who I was when I woke up this morning, but I'm sure I must have changed several times since then." --Alice in Wonderland
Olen painanut sisäisen kelloni torkkunappulaa nyt useasti, mutta kai se on aika jo herätä tähän kevääseen. Unenpöpperöisenä asiat näyttävät oudoilta, osa todella oudolta, vieraalta, osa hassusti nerokkaan oikeanlaiselta juuri nyt, vaikka onkin vanhaa ja tuttua.
Näen heijastukseni hissin kiiltävistä ovista yllättäen, ihan kuin törmäisin itseeni monen vuoden jälkeen sattumalta tai tarkoituksella luokkakokouksessa ja tunnen helpotusta. Kai minä 15-vuotiaana jotenkin toivoinkin olevani isona tällainen. Ihan sama mitä painan. Joistakin asioista olen kasvanut ulos, niin kuin 15-vuotiaan vaatteistani. Onneksi. Olisikohan tässä käynyt niin, että olin perhonen, ja tein ympärilleni kotilon, ja nyt sitten kuoriudun siitä sekavia horisevana, piippua polttelevana toukkana?
Vastaheränneenä on kömpelö. En ole vieläkään vaihtanut seinäkelloa kesäaikaan, koska en koe siitä olevan minulle erityistä hyötyä. Kellonaikojen ja aikaerojen muistaminen ja hahmottaminen ovat vähän liian vaativaa voimajoogaa juuri nyt. Paitsi että muistin kyllä, että Kaunomieli on tulossa kylään kuuden jälkeen, mutta se onkin vasta tänään eikä perjantaina.
Voisin aloitella sellaisella Yin-joogalla, jossa mieli vain venyy omalla painollaan, ilman hankalia ja voimaa vaativia liikuntoja.
Kaupan kassahenkilö oli vakaasti sitä mieltä, että ostokseni eivät ole minun, vaan edellisen asiakkaan. En näyttänyt henkilöltä, joka ostaisi jättipötkön K-Menu meetvurstia ja kaurasämpylöitä. Irtotavarana myytävän rasvaisen fetakolmion ja kahvimaitojuoman olisin saanut pitää. Taistelin kuitenkin oikeudestani ostaa terveellisiä lapsiperhetuotteita. Sitten huomasin, että pankkikorttini on toisen takin taskussa, kävelyreissun jälkeen. Hengitin syvään, pinnistin kognitiivista muistiani, tajusin sen turhaksi, ja heittäydyin sitten täysin lihasmuistini varaan, ja näpyttelin harvoin käyttämäni luottokortin numeron kassapäätteeseen. Se meni oikein, ja olen nyt hämmentynyt mutta onnellinen meetvurstinomistaja.
Sitä on niin paljon, että osa pitää laittaa pakkaseen, luulen.
Seisoskelin myynnissä olevalla terassilla. Mietin, että haluaisin ostaa sen terassin, ja siinä lähistöllä olevat puut. Asunto tulisi tietysti kaupan päälle, ja ehkä sen kanssa pärjäisi, vaikka lattiat olivatkin kummallisen vaaleanharmaat. Sellaiset, jotka näyttävät hyvältä instagramissa, mutta tuskin ilman filtteriä tiistaisin minun ja Mummon ja vanhapiikakansakoulunopettajan huonekalujen kaverina. Ehkä nämä asiat loksahtavat jossain vaiheessa kohdalleen. Ehkä alan tajuta, että elämä ei ole yhtään sen enempää "toistaiseksi" nytkään, kuin jonkun tietyn pisteen jälkeenkään. Mutta haluaisin kyllä kylvää maahan kukkasipuleita tänä vuonna, ja katsoa niiden nousemista ensi keväänä. Ja haluaisin polun.
Olen katsonut nyt Big Loven kaikki tuotantokaudet läpi. Suosittelen.
Mikäli tästä kirjoituksesta puuttuu paljon kirjaimia sanoista, pahoittelen. Näppikseni kirjainten alla on murusia, en enää muista mistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti