Yhä uudestaan.

Kävin kirkossa. Veljenpoika pääsi ripille, tai ripiltä, en oikein hahmota tuota logiikkaa. Seurasin jumalanpalveluksen etenemistä uteliaisuudella laulettavien virsien luettelon mittaan verraten.

Tilaisuudesta oli ehkä oikein erityisesti haluttu tehdä iloinen, nuorekas, innostava. Pappi vaikutti amerikkalaistyyliseltä saarnamieheltä, hän heristeli käsiään leveälle yläviistoon aina sanoessaan "ylistäkää" tai "ylistetty". Kanttori tunkkasi liturgiaa soittamalla uruillaan iloisia aamen-sävelkulkuja, ja heidän yhteispelinsä kuullosti välillä siltä, kuin amerikkalaisen jalkapallon ottelussa se pieni tidididittidii-luritus ja sitten selostaja kertoo pelitilanteen. Virsien taustalla oli soittotaitoisista isosista tai muista seurakuntanuorista koottu pumppu joka soitteli gospel-henkisesti lähes kaikki rallit läpi. Olisivatpa tehneet soudcheckin ennen keikkaa.

Jossain vaiheessa kesken papin puheen kuului helisevä, hienostunut vaskikelloilloilla ja symbaaleilla terästetty pieni pätkä Francisco Tárregan Gran Valsia, ja luulin hetken, että se oli osa liturgiaa, jolla pyrittiin tavoittamaan kirkon helmoista karkaava älypuhelinsukupolvi - "Hei dudet, kuulkaa, Isolla Äijällä on teille asiaa!" Mutta ei, yleisössä oli keski-ikäinen naishenkilö, joka sai puhelun todennäköisesti aivan maalliselta taholta ja oli sivistymättömästi jättänyt kännykän päälle. Ehkä jatkossa jumalanpalvelusten alussa tarvitaan nauhoitettu tiedote "Jumalanpalvelus alkaa. Pyydämme sulkemaan matkapuhelimet."

Puhuimme välikohtauksesta myöhemmin. Keski-ikäisen naishenkilön vieressä ollut nuori naishenkilö oli tuohtunut, koska ihmiset olivat tuijottaneet HÄNTÄ paheksuvasti. Eniten hän taisi olla tuohtunut siitä ajatuksesta, että joku luulisi hänellä olevan Nokia-merkkisen puhelimen.

Toinenkin välikohtaus aiheutti keskustelua. Kirkonmenojen loppupuolella n. 80-90 vuotias nainen, pitkässä villakangashameessa ja kaulaan asti napitetussa laivastonsinisessä pyhäjakussa otti puheenvuoron itselleen kirkon keskikäytävällä seisten. Pappi pyysi Herraa siunaamaan Suomen kansaa. Nainen aloitti oman, hyvin valmistellun puheensä tästä kohtaa, hyvin rauhallisesti ja asiallisesti hän kertoi, että hänen mielestään Suomen kansan pitäisi tehdä parannus. Ei pukeutua säädyttömästi, ei liian lyhyitä hameenhelmoja tai avonaisia kaula-aukkoja. Ei miehiä naisten vaatteissa tai miehiä naisten vaatteissa. Asiaa oli paljon muutakin, lähimmäisistä huolehtimisesta television katselun sijaan, ja jotenkin lemmikitkin liittyivät tähän, mutten kuullut tarkemmin miten. Puhe kesti varmaan minuutin, ennen kuin pappi jatkoi omaa osuutaan, mutta se tuntui melko pitkältä ajalta.

Nainen ei vaiennut seurakunnassa, siinä oli jotain hyvin elävöittävää, muistutus siitä, että uskonnollinenkin yhteisö on yhteisö, jossa jäsenet vaikuttavat mielipiteillään ja keskustelua käydään.

Oloni tuntui vähän irralliselta, kun puhuttiin paimenista ja karitsoista, verestä moneen otteeseen, siitä, miten elämämme on täysin merkityksetöntä, jos emme hoksaa odottaa jotain parempaa tapahtuvan sitten kun kuolemme. Tuntui kuitenkin mukavalta ja tärkeältä osallistua rituaaliin. Erityisesti tykkäsin siitä kohdasta, missä syötiin juustokakkua ja muisteltiin jälleen, miten isoisäni veljineen tyhjensi nuorisoseurantalon palavaa halkoa heiluttaen. Tai jonkin muun tilan, mutta ovat he joskus tyhjentäneet nuorisoseurantalonkin. Saattaa olla, että sillä kertaa mukana oli haulikko.

Pienenä luulin, että ko. veljekset olivat sellainen n. 7-päinen lauma miehiä. Isona minulle selvisi, että heitä oli kaksi.

Minun pitää alkaa enemmän miettiä sitä, mitä ovat omat rituaalini ja sakramenttini. Mitkä asiat ovat minulle tärkeitä, missä ovat minun elämäni mysteerit joita ei voi eikä tarvitse selittää. Toisto tuo elämään rytmiä, ja myös mahdollisuuden poiketa kaavasta, kun sellainen on.

Odotan juhannuskokkoa.

Asiat muuttuvat. Eri asiat, eri puolilla universumiani. Erilaisia muutoksia kuin ennen. Ei sellaisia kuin ne aiemmat muutokset, ne joita lähden hakemaan, ja sitten yllätyn, jos ne todella toteutuvat. Muista ihmisistä tulevia asioita, tai asioita, jotka vain vääjäämättä muuttuvat minussa. Reagoin aivan keskenään erilaisiin asioihin hassusti samansuuntaisesti, ehkä samalla reaktiolla. Saattaa olla, että reaktioni välittyvät ristiin, ja ulospäin lähettämin kaiut ja vastaukset ovat käsittämätöntä kakofoniaa.

Uutena asiana huomaan, että välitön reaktioni mielensisäiseen uudelleenorganisoitumiseen ei ole ollut leipoa tai siivota kaappeja. En ole jaksanut edes purkaa laukkuani viikonlopun matkan jäljeltä. Kävelin ulkona kaksi tuntia, muka asioita toimitellen. Nukuin päiväunet. Ensimmäistä kertaa ehkä tajusin, että saan ihan tarkoituksella vain antaa aikaa ja asioiden laseentua mieleeni. Tällä ei ole kiire. Enää ei ole kiire. Ennen on ollut, koska en ole koskaan ollut oikeassa kohdassa, vaan aina tehnyt jotain väärin, tai en riittävästi. Ollut väärin.

Enkä edes voi hallita asioita vain järjestämällä vaatekaappiani, vaikka sisäinen ja ulkoinen ovatkin symbioosissa keskenään.

Tai ehkä vain annan kaunisteltuja selityksiä laiskuudelleni. Kahmaisen putkiarjesta pois muutaman päivän vain itselleni, ja mässäilen nyt näillä tunneilla aivan hedonistisesti. Tyytyväisenä huomaan tuntevani epämääräisesti kohdistettua luterilaista syyllisyyttä paljon vähemmän kuin ennen.

Ajoin eilen autolla 776 kilometriä. Suuren osan ajasta kuuntelin radiota ja arvioisin kuulleeni tänä aikana kaikki 80-90 luvun hitit. Juuri nyt pääni on melkein tyhjä musiikista. Pelkään, että jos joskus saan muistinmenetyksen, ja unohdan musiikin, tämä olisi ensimmäinen biisi jonka lopulta muistaisin.