Kun pääsky pitkän on matkan päässä.

Eilen ajoin kotiin lentokentältä, tiristin pussinpohjalta viimeiset punaviinit kauniiseen ja jykevään Ikea-jalkalasiin, hamusin syliini viimeiset joulusuklaat ja lainaromaanin, jota en missään vaiheessa oikeastaan ehtinyt joululoman aikana lukea paitsi silloin yhtenä unettomana yönä kun koin maailmantuskaa ja mietin kaikkia tekemiäni ja tulevaisuudessa odottavia vielä tekemättömiä virheitäni. Siirryin sohvalta hyvissä ajoin uuteen kovankimmoisaan vuoteeseeni, jossa nukkuessani uneni muodostuvat suurilta osin mielikuvista joissa kellun meressä tai muussa nestemäisessä materiassa selälläni. Nukuin perusteellisesti värikkäitä, elämäntäyteisiä ja touhukkaita unia nähden aamuun asti. Tänään vietän lepopäivää, koska en muuta voi.

Joululoman aikana toteutin henkilökohtaisen unelmani. Koin ihan omakohtaisesti oman versioni "Ensitreffit alttarille" -konseptista.

Loman alussa seisoskelin ihmisjoukossa, odottaen, että liukuovet avautuisivat ja sisään odotustilaan astelisi henkilö jota odotin, outona mutta tunnistettavana. Koin sen hetken, jolloin ajattelin, että entä jos vain lähtisin hipihiljaa nyt pois, huomaisiko kukaan? Kulkeehan täältä busseja keskustaan, en ole ainoa mahdollinen kyyti. Kahdesti luulin tunnistavani henkilön, koin jäätävä kauhua ja huomasin erehtyneeni. Kun vihdoin tunnistin, hänen kävelemänsä matka luokseni oli kovin, kovin pitkä mutten enää ehtinyt piiloutuakaan.

Lähes viiden kuukauden poissaolon jälkeen henkilö vaikutti mielestäni vieraalta, mahdollisesti kopiolta tai muuten vaihdokkaalta. Nuuhkin häntä epäluuloisena. Vein hänet kuitenkin kotiini vakaissa parisuhteenharjoittamistarkoituksissa. Aamupalalla hän sanoi ehtineensä jo ikävöidä näitä meidän kiusallisia hiljaisuuksiamme.

Seuraavina päivinä altistimme keskinäistä dynamiikkaamme rasitukselle mm. kokoamalla huonekaluja (tilaamani vuode ja tv-taso saapuivat vihdoin, juuri parahiksi) sekä harjoittamalla perhekeskeistä traditionaalista ruoanvalmistusta ja sitä seuraavaa ylensyömistä vaativissa uusioperheolosuhteissa, joissa sain lystikkäästi sovitella päähäni kiivaalla tahdilla mm. maanisen keittiöhenkilön, äidin, äitipuolen ja anopin naamioita, vaikka mahdollisesti olisin halunnut vain pitkästä aikaa leikkiä tyttöystävää taukoamatta.

Tämän ihmiskokeen totuuden hetki on se, jossa koehenkilö määräajan loppuessa päättää, haluaako uudestaan jäädä odottamaan seuraavat viisi kuukautta.

Joulujeni virta on takkuillut ja mutkitellut viime vuosina, olen jopa yrittänyt padota sitä kerran. Vaihtuva asuinpaikka ja miehitys vaikuttavat siihen, että joulut muuttavat muotoaan ja joistain perinteistä on pakko luopua uusien tullessa tilalle. Yksi mikä on ja pysyy on joulumörkö. Joka joulu vannon itselleni, että joulu on mukava, ihana asia, valonpilkahdus keskellä talvea, jonka tarkoitus on ilahduttaa minua, ei ahdistaa. Siivoaminen ei ole pakollista, voi himmentää valoja ja lakaista murut maton alle. Ruokaa pitää laittaa kuten aina, mutta nyt ei ainakaan tarvitse arvuutella, että mitä laittaisi, samat vanhat laatikot, kinkut ja lihakastikkeet kelpaavat hyvin. Ja silti se aina tulee, se kaamea peto joka saa minut vääjäämättä jossain vaiheessa ahdistettua nykyään kuvitteellisen, aiemmin todellisen kodihoitohuoneeni kauniin greigensävyisesti kuvioidun helppohoitoisen vinyylitason alle nurkkaan heijaamaan itseäni sikiöasennossa lattialämmityksen turvallisessa hohteessa.

Nyt joulumörkö yllätti minut vasta aattona, hyisellä parkkipaikalla. Herrasmies-Valssimies otti jääskraban ja alkoi jynssätä sulavalinjaisen ranskalaisen ajopelini ikkunoita ajokuntoon. Oli kylmä nihkeänhuuruinen oululainen talvisää. Käynnistin auton lämpiämään, ja yritin ihan vain pikkaisen raottaa ikkunaa huikatakseni, että takalasia ei tarvitse rapsuttaa. Ikkuna on sähkölaite, ja ranskalainen autoni, joka ylipäänsä on sitä mieltä, että on hyvin julmaa ja poikkeuksellista harjoittaa kuljetustoimintaa yli viiden asteen miinuskeleissä, suutahti moisesta ylenmääräisestä vaivasta elimistölleen. Ikkuna ei enää sulkeutunut, vaan aina sulkemisyrityksen päätteeksi laskeutui automaattisesti takaisin auki-asentoon. Viereen parkkeerannut joulupukki ei varmaankaan ensi vuonna tuo minulle lahjoja, paitsi ehkä palan mäntysuopaa.

Ajoin siis moottoritiellä ikkuna auki, -14 asteen kelissä, takapenkillä lapsi, joka oli juuri kotoa lähtiessä voittanut eipäs-juupas-kilpailun siitä, tarvitseeko automatkalla käyttää ulkohousuja vai ei. Kiroilin, toivottavasti enimmäkseen mielessäni. Mielessäni jo odotin sitä hetkeä, jolloin poimin kyytiin Diivan ja Poika 2:n joka sitten kyselee ihmeissään, miksi ikkuna on auki, jonka jälkeen antaa laajan ja perusteellisen analyysin autoni vioista, jonka jälkeen vertaamme ranskalaisten autojen ja Volvojen ominaisuuksia leveysasteillamme. Kiroilin vähän lisää.

Kun pääsimme Diivan parkkipaikalle, autoni peräkontti ei ensin auennut. Sitten se aukesi, tiputtaen kontin sisään puoli kuutiota jäätä ja lunta. Tämän jälkeen kontti ei sulkeutunut sähkökäyttöisesti. Olen kieltänyt nuorisoa toistuvin komennoin sulkemasta konttia manuaalisesti. Siihen on olemassa nappi, josta painetaan kevyesti, jonka jälkeen kontti sulavan elegantisti liukuu sulkeutuneeseen tilaan. Poika 2 ihmetteli huulet ymmyrkäisinä kontin sulkunappia osoittellen - miksei tuo nappi toimi? Onko siinä joku sähkövika tai jotain? Marssin kuskin paikalta kontin luo, rysäytin sen kiinni hartiaotteella ja sihahdin "V**** se on paska auto". Ajoimme kotiin hiljaisuudessa, ikkuna auki, vieno kaihoisa joulumieli rinnoissamme lepattaen.

Olomme helpotti viimeistään joulupöydässä, omatekoista lanttulaatikkoa syödessäni tunsin sentään suorittaneeni jotain oikein.

Kyllä minä jäin odottamaan. Kesää. En oikeasti muunlaista lopputulemaa odottanutkaan. Mutta halusin tehdä sen taas uutena päätöksenä, en pakosta tai sinnillä, vaan aidosti siksi, että haluan. Tai nyt minä oikeastaan yritän nimenomaan olla odottamatta. Jos onnistun, olen vain, tässä hetkessä, olotilassa jonka olen valinnut. Myöhemmin tulee uusia hetkiä.