Sound of your own wheels.

Epätavallinen viikonloppu. Puitteiltaan hyvin tavallinen, mutta tunnelmaltaan epätavallinen. En säntäile, en ole huolissani, en erityisesti suorita, paitsi sen, mikä huvittaa. Nautin olostani, kodistani, ajastani, eikä minulla ole se olo, että pitäisi jo olla jossain muualla, tai että se mitä teen/mitä en tee/miten olen/miten en ole ei ole väärin. Ääni päässäni on hetken hiljaa, ehkä nukkuu tai on ainakin syvässä horteesssa, ja minäkin olen ihan hissukseen, etten herätä sitä. Kyllähän se varmasti taas herää, mutta juuri nyt pystyn ajattelemaan, että murehdin siitä vasta sitten.

Nuoriso-osasto kokoontui luokseni perjantaina laulamaan, leipomaan pitsaa ja pelaamaan lautapeliä. Juomaan mietoja juomia. Kun työpäivä päättyi neljältä, olin henkisesti varautunut möllöttämään rättiväsyneenä lopun iltaa, nauttien vain siitä ajatuksesta, että enää ei tarvitse tehdä mitään. Suunnitelmat muuttuivat, ja väsymyksestä huolimatta tunsin syvää kiitollisuutta. Miten se voi olla, että nuo haluaa tulla tänne?

Lauantaina nukuin pitkään, tein keskinkertaisen kävelylenkin, join paljon kahvia ja harjoitin omaa meditaatiotani. Silitin hitaasti astiapyyhkeitä, tyynyliinoja, kaitaliinoja muutamia silittämistä kaipaavia paitoja ja toppejani. Auoin kaapinovia näennäisen sattumanvaraisesti mutta monimutkaista rituaalia noudattaen, poimin käsiini esineitä, yksi kerrallaan ja hitaaasti miettien päätin niiden kohtaloista. Osa lähtee kierrätykseen, osa roskiin, osan voi jo nyt pakata, osaa käytän koko ajan. Esineiden määrä asunnossani vähenee koko ajan, edelleenkin, ja se tuntuu vapauttavalta. Lapsena halusin olla intiaani tai cowboy, jonka koko omaisuus mahtuu satulalaukkuihin ja kulkee mukana paikasta toiseen. Minun kotini siirtyy aina tarvittaessa mukanani seinien sisältä toisten seinien sisään.

Ostin muuttolaatikoita, ja pakkaan niihin kysymättä ja pyytämättä löytämiäni asioita, jotka kuuluvat tyttärille. Pakkaan laatikot täyteen, ja kirjoitan päälle joitain tunnusmerkkejä. Sukkahousuja. Paperia. Bratz-nukke. Ja kylkiin joka puolelle joko K tai D. En tiedä mihin nuo laatikot siirtyvät. Jos he eivät vielä löydä niille tilaa varastoistaan, ne siirtyvät minun kanssani seuraavaan paikkaan, ja se ei haittaa. Ei niitä paljoa ole.

Sitten on asioita, kuten se yksi musta käsilaukku, joka on hyvin anonyymin näköinen. Himmeästi kiiltävää materiaalia, nelikulmio, olkahihnassa metallinvärinen putki. Olen ostanut sen joskus 15 vuotta sitten seppälästä, jotain iltamenoa varten, koska en muutakaan löytänyt. Molemmat tyttäret ja jopa heidän ystävänsä ovat lainanneet laukkua. Pidän sen jatkossakin itselläni, vaikka en koskaan itse käytäkään. On mukavaa, kun lainaavat. Tunnen itseni hyödylliseksi. Laukkunaiseksi.

En ole ollut erityisen hauska tai seurallinen. Ehkä tätä mielentilaani, jossa vain olen ja möllötän voisi kuitenkin kuvata sanalla tyytyväinen. Sitä mukaa kun tyytyväisyyteni kasvaa ja voimistuu, tarpeeni kertoa asioista tuntuu heikkenevän. Ehkä se perimmäinen syy tarpeen taustalla on poistumassa. En haluaisi lakata kertomasta, koska se on minulle jos itseisarvoisesti tärkeää. Minun pitää löytää se syy uudelleen, tai siis kovin mielellään uusi syy. Katsoa asiaa eri kulmasta. En ole varma, onnistunko.