Jaksan kävellä ihan itse.

Hän lähti, ja lyhyen, kiireisen pyrähdysmäisen keskeytyksen jälkeen elämäni jatkuu samanlaisena kuin ennen hänen saapumistaan. Eroina aiempaan voin nyt havainnoida sen, että joulukalenterissani on jälleen määrättömän paljon luukkuja (en edes tiedä tarkelleen montako). Jos ajatellaan positiivisesti, niin sehän tarkoittaa, että minua odottaa joka päivä uusi ilahduttava yllätys. Tokihan minun pitää ne itse itselleni kehittää, mikä hieman lisää vaikeusastetta yllätysefektin toteuttamiseen.

Joskus yllätys kuitenkin hoituu aivan kuin itsestään. Kuten tänään, kun haimme Diivan kanssa noutoruokaa kaupungilta. Kotona yllätyimme, koska vegaani falafelrulla puuttui. Soitin ravitsemusliikkeeseen, ja kävin noutamassa uuden. Kävelymatka oli vain n. 800 metriä suuntaansa. Kotona yllätyimme jälleen, koska noutamani falafelrulla ei ollutkaan vegaani, vaan sivelty kananmunaisella majoneesilla. Diiva on allerginen kananmunalle.

Tällaisista tuplayllätyksistä pitäisi saada avata joulukalenterista kaksi luukkua kerrallaan, eikös?

Sain tehtävän: Pysähdy joka päivä kysymään itseltäsi, mitä sinä tarvitset. Kirjoita vastaukset ylös.

Minulle on hyvin nopeasti selvinnyt, että olen Maslowin tarvehierarkiassa Pavlovin koirien tasolla. Eilen kirjoitin ylös, että tarvitsen kunnollista ruokaa. Sellaista, jossa on ravintoaineita.

Ostin sitruunalaktritsaa ja Double Nougat -patukan. Tehtävänannossa ei otettu kantaa siihen, miten tietoisuuteen nouseviin tarpeisiin pitäisi reagoida.

Mutta ihan vakavasti ottaen, tarvitsen paremman fyysisen olon. Itsestäni huolehtiminen on minulle edelleenkin jotenkin kiellettyä huvia. Tänäänkin jätin menemättä lenkille, koska päätin, että minun on aivan pakko vahata keittiön lattia, ja epäilin, että jos menen ensin lenkille, en enää sen jälkeen jaksaisi vahata. Itseään toteuttava ennustus. Onneksi siis paikallinen ravintoloitsija järjesti minulle mahdollisuuden reippaaseen kävelyyn, sisältäen myös portaat, alas ja ylös kahdesti.

Harkitsen aiempaa vakavammin muuttoa. Tyttäreni, kumpikin erikseen, konsultoivat minua asuntoni esittelykuntoon saattamisesta. Aiempi, pieni ja kapea makuuhuoneeni, joka nykyisin toimii rumien ja ylimääräisten tavaroiden huoneena sekä pyykinkuivatustilana, näyttää kuulemma siltä, kuin siellä asuisi lapsi, joka on mahdollisesti ei-toivottu ja varmasti ei-rakastettu. Vähän sellainen Harry Potter portaiden alla -tilanne siis. Moisesta tunnelmasta voi potentiaaliselle kodinostajalle tulla huonot vibat.

Kannoimme Poika 2:n kanssa ylimääräisen vuoteen vinttiin ja aion naamioin tilan kotitoimistoksi. Nimenomaan naamioida. Kun teen kotona töitä, en käytä työpöytää, vaan mitä tahansa ergonomisesti arveluttavampaa välinettä, kuten mummon puusohvaa.

Diplomaattisin sanankääntein sain myös kuulla, että minulla on asunnossani melko paljon sisustuksellisia yksityiskohtia, jotka ovat kyllä oikein kiinnostavia, mutta eivät välttämättä aina aukea sivullisille, etenkin, jos he eivät tunne persoonaani ja tiedä minun olevan melko vaaraton.



Punnitsen näitä sanoja sisimmässäni jotta ymmärtäisin niiden merkityksen.

Kun kävelin kotiin toiselta ruoannoutoreissultani, vastaani tuli pariskunta. Noin kolmikymppisiä. Mies harppoi pitkin, 185-senttisen ihmisen askelin, nainen kipitti vieressä nopeutetusti, 155-senttisen ihmisen askelin. He pitivät toisiaan tarmokkaasti kädestä, ja keskustelivat. Jokin heidän asennoissaan, positiivisesti odottavassa kireydesssään ja keskittyneisyydessään viittasi, että ehkä he eivät olleet tunteneet toisiaan vielä kovin kauaa. Veikkaisin, että enintään puoli vuotta. En kuullut keskustelusta oikeastaan paljoa muuta, kuin naisen lähes kivahduksen tai huudahduksen, jossa ääni vähän agressiivisesti karkaa huutamisen puolelle "Siis mulle ihan TODELLAKIN käy mikä paikka vain!". Minä kuullostaisin mahdollisesti tuolta, jos minulla olisi liian alhaiset verensokerit, tai olisin hyvin, hyvin väsynyt siihen, ettei mies osaa tehdä mitään päätöksiä. Kyllä mies saa ottaa ohjat aina välillä. Nykyaikainen nainen on keskimäärin erinomaisen pätevä kertomaan, milloin ne pitää antaa takaisin.

Sitten huomasin, että minua vähän ärsytti nähdä pariskunta. Olen taas yksin. Käyn joka paikassa yksin. Tätä tämä taas on. Ei siinä sinänsä ole mitään hankalaa, ja yksinololla on ihan hyviäkin puolia, mutta kävi nyt mielessäni, että kun minulla kerran on parisuhde, niin olisipa tosi vinkeää, että voisi enemmän kokea niitä hetkiä, että on jotain yhteistä.

Olenkin ollut melko tunnoton Valssimiehen lähtemisen suhteen. Viimeksi lähtöön liittyi paljon pelkoa ja epätietoisuutta. Nyt niitä ei ole, ainakaan siinä määrin ja tilalla ei ole tuntunut olevan paljoa mitään. Diiva kysyi tänään, että entä ikävä. Enkö tunne ikävää? En välttämättä, kun en taaskaan muista, minkälainen tunne se on. Onko se edes tunne sinällään, vai onko se vain jotain erityisesti suunnattua vitutusta siitä, että olosuhteet ovat jollain tavoin väärät?

Viimeksi kun Valssimies lähti, epäilin tuntevani ikävää, ensimmäistä kertaa elämässäni. Näin jälkeenpäin väittäisin, että se oli pelkoa, joka läheni kauhua. Nyt en enää millään jaksaisi mitään niin dramaattista. Kateus ja vitutus lienevät siis ihan ok.