sunnuntai 14. tammikuuta 2018

What is this I see.

Otsatukkani on antanut periksi, ja saan sen melko hyvin taivuteltua toiselle sivulle muun hiusmassan reunalle. Se on suuri helpotus. Ulkoilutin tänään itseäni ostoskeskuksessa, ja n. kuukauden tauon jälkeen huomasin olevani jälleen näkyvä, vastakohtana näkymättömälle. Tekee sielulle hyvää kun ihmiset katsovat taas kohti.

Heräsin melko aikaisin, koska minulla oli aamukahviskypetreffit. On mukavaa, kun on noin miellyttävä syy nousta ylös.

Sitten minulla olikin hyvin paljon päivää jäljellä. Mietin, että ehtisin kävelylle, tai jopa tanssimaan fuskua. Voisin palauttaa kirjastonkirjat ja suorittaa järkeviä ruoka-ostoksia, loputonta tavaroiden järjestelyä ja ennakoivaa pakkaamista, joka edistäisi potentiaalisessa tulevaisuudessa häämöttävää muuttomahdollisuutta. Voisin puunata erinäisiä kiiltäviä pintoja ikkunatolulla ja rapsutella töhnää pattereiden välistä. Voisin myös käydä asuntonäytöissä. Harrastaa joogaa tai inventoida vaatevarastoni tai pakastimeni. Tehdä listoja asioista, jotka minun kannattaisi tehdä. Käydä läpi kontaktini, ja laittaa viestejä henkilöille, joiden kuulumisia en ole kysellyt pitkään aikaan.

Sitten kysyin itseltäni mitä minä tarvitsen. Kuulostelin, että edelleenkin soluni hinkuvat kukkakaalta tai jotain muuta tuoretta ruokaa, kikherneitä tai jotain, joka raksahtelisi hampaissa. Kaipaan myös venytteleviä liikkeitä rintarankaani fasettilukon laukaisemiseksi, sekä ehdottomasti jotain hauskaa ja turhamaista.

Söin kaksi pientä karjalanpiirakkaa keitetyllä munalla, koska ne sattuivat olemaan tyrkyllä, join hyvää kahvia ja omenamehua, joka on uusin ravitsemuksellinen paheeni. Aina kun nykyään puhutaan tuoremehuista, kauhistellaan niiden sisältämän sokerin ja energian määrää. Kyllä, omenatuoremehu sisältää hedelmäsokeria, paljon, ja siinä on energiaa, paljon, verraten lasilliseen vettä. Tiedän kuitenkin, että juomalla omenamehua en korvaa omasta ruokavaliostani vastaavaa määrää vettä, vaan jotain aivan muuta. Loputtomia paahtoleipiä, voilla ja vadelmahillolla. Pannukakkua. Sitruunakakkua. Pahanmakuisia joulusuklaita, niitä, jotka enää ovat jäljellä. Vastaavan määrän kinuskikastiketta (jota voisin valmistaa kermasta ja sokerista). Kaikki on suhteellista. Minun kulinaarisessa universumissani omenamehu on ehkä "bad cop", mutta poliisi kumminkin, eikä Hannibal Lecter.

Hain kotikummitukseni Annikin erityisesti hallinnoimasta kaapista käsipainot ja tein joitakin viitteellisiä liikkeitä ylävartalollani ja -raajoillani. Kuului kauan kaivattu napsahdus ja oloni helpottui kummasti.

Siirryin autoon, suoritin lastenkatsastuskierroksen. He voivat hyvin ja osaavat sisustaa. Siirryin ostamaan ruukkukasveja.

Halusin kukan keittiön ikkunalaudalle. Etsin ja harkitsin todella pitkään. Kävelin edestakaisin kukkarivistöjen välillä, niin kauan, että minulle ehti tulla nälkä. Katselin myös suojaruukkuja ja harkitsin ostaa kukkamultaa, mutta sitten ajattelin, että jos minulla olisi kukkamultaa ostettuna, tuntisin pakottavaa suorittamisen tarvetta, ja alkaisin vaihtaa multia, vaikka olen oikeasti hetkellisesti aika kamalan kyllästynyt kaikkeen suorittamiseen.

Viherkasvit ovat yleensä hyvin tyylikkäitä. Keittiöni ei ole välttämättä ensisijaisesti tyylikäs, vaan enemmänkin sympaattinen. Etenkin, jos kysyy jääkaappi-pakastin -yhdistelmältä, jonka ovet eivät mahdu kokonaan aukenemaan ikkunalaudan leveyden takia. Jotenkin joku värikäs kukka-kukka tuntui ajatuksena paremmalta kuin viherkasvi.

Mummoillani olisi ollut saintpaulioita ja pelargonioita. Pelargoniat haisevat. Mummollani oli sellainen pelargonian näköinen viherkasvi, joka haisi erityisen pistävästi. Sen lehti laitettiin korvaan, jos oli korvakipua, kai niillä oli joku puuduttava vaikutus. Minulla oli lapsena aika monta korvatulehdusta.

Pelargonioita ei ollut, enkä halunnut saintpauliaa, ne ovat jotenkin liian pölyisen, huokoisen ja kostean näköisiä keittiöön. Saintpaulioita laitettiin pistokkaista kasvamaan tyhjiin viilipurkkeihin.

Esikot ovat samaa kokoluokkaa kuin saintpauliat, ja periaatteessa kivoja, niistä ei tule mitään muistikuvaa lapsuudesta, vaan yhdistän ne Keski-Eurooppaan ja kevääseen. Mutta ne näyttivät jotenkin rupsahtaneilta. Ja ylipäänsähän ne rupsahtavat ruukussa aina liian nopeasti. Esikoista oli joku korkeampikin versio, joka näytti hieman silkkikukalta.

Tulilatvat ovat ihan mukavia ja turvallisia, mutta jotenkin niistä tuli hieman 90-luku mieleen.

Harkitsin jopa orkideaa. Minulla on sellaisia nyt kaksi, ja ne eivät ole kuolleet, vaan aina silloin tällöin puhkeavat kukkaan, josta olen joka kerta hyvin hämmästynyt. Olen ymmärtänyt, että orkideojen hoito olisi jotenkin tarkkaa ja sääntöjen noudattamista edellyttävää, enkä ole lukenut kyseistä ohjekirjaa, koska sellainen toiminta on minulle epäluonteenomaista. Molemmat orkideat ovat lahjoja, ja epäilen niiden hyvän elinvoiman juontavan tästä positiivisesta energiasta, joten luulen, että minun ei ole järkeä ostaa orkideaa itse. Nyt löysin kyllä hauskan orkideantyyppisen kasvin, jossa oli mustat viktoriaanisen näköiset lehdet, ja se ei ehkä teknisesti ollut orkidea. Mutta kukinnot näyttivät paleltuneelta parsalta. Ehdottomasti ei sopiva kasvi keittiöön.

Uuteen kotitoimistoa näyttelevään huoneeseeni löysin sivutuotteena rekvisiitaksi aloen, jossa oli iso nuppu, josta ilmeisesti puhkeaa joku eksoottinen kukka. Se näyttää oikein luontevalta Diivan kirjoituspöydällä, jonka avohyllyihin yritän haalia varastoistani jotain asiallisia ja ei-masentavan näköisiä toimistotarvikkeita. Toistakseksi olen löytänyt lähinnä epäasiallisia tai masentavia, mutta yritän huomenna paremmalla onnella.

Päädyin lopulta keittiön osalta vaaleanpunaiseen hortensiaan, jonka väri taittuu vähän sitruunankeltaiseen. Se rimmaa maireasti verhokapan kanssa.

Pidän kovasti hortensioista. Niissä on puumaiset, siistit varret, tummat selkeät lehdet ja ylellisen runsaat kukinnot, joiden värit ovat suoraan 50-luvulta. Hortensioissa ei ole mitään anteeksipyytelevää. Hortensia sanana kuulostaa hupsulta ja vanhanaikaiselta, samoin kuin gladiolus ja daalia.

Vanhan talon pihaan istutin valkoisia syyshortensioita. Takapihalle istutin lumipalloheisin, jossa on vähän samanlaiset kukinnot kuin hortensioissa.

Kun ostimme sen talon, se oli vasta valmistumassa, ja meni muutama kuukausi ennen kuin pääsimme muuttamaan. Odottaessa muuttoa näin unen, jossa asuin jo talossa. Laitoin hopeisia astioita tiskikoneeseen, vaikka tiesin, että se on ihan pöljää, ne eivät kestäisi konetiskiainetta. Katsoin pihalle sälekaihtimien välistä, näin ulkona lumipalloheisin ja silloisen mieheni. Oli kesä. Käytin sälekaihtimia kiinni ja auki, ja kun ne aukesivat taas, oli talvi ja satoi lunta. Sää vaihtui aina kaihtimista. Naksuttelin niitä edestakaisin. Se tuntui pahaenteiseltä, siltä, että näen vain sen minkä kuvittelen näkeväni tai haluan nähdä, en sitä mitä oikeasti tapahtuu.

On hyvä olla nyt tässä päivässä, eikä siellä. Olirjoittanut tästä aiemminkin, ehkä jopa toistuvasti. Kun asioiden antaa vapaasti kiertää pään sisällä, ne loittonevat ja palaavat, menevät välillä hukkaan. Joskus niihin törmää tai kompastuu yllättäen. Ehkä tämäkin outo möykky, kun sitä hieman potkaisen, vierähtää tällä kertaa entistä kauemmas, pidemmälle kiertoradalle.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti