Asunnostani on nyt poistettu lähes kaikki geneerisesti epäesteettinen, mutta usein sangen hyödyllinen aines. Keittiön tasot kiiltelevät tyhjinä, lämmitetyssä pyyhetelineessä ei ole yhtään pyyhettä, en löydä talouspaperia, kännykänlaturia, saksia, kahvikuppia tai kaukosäädintä miltään näppärältä tasolta käteni korkeudelta. Sohvan selkänojatyynyt, ne, jotka ovat jo aivan lintassa kestettyään mm. kolminkertaisesti Downton Abbeyn kaikkien tuotantokausien sekä joka ikisen Suomessa esitetyn Ensitreffit alttarilla -jakson katsomisen, on möyhennetty, oiottu, ja viritetty lähes alkuperäiseen mittaansa. Sohva on siis käyttökiellossa, koska hengittäminenkin sen suuntaan saisi tyynyt lysähtämään huonoryhtisiksi. Jääkaappimagneettini on huolellisesti asetettu esteettisesti miellyttävään "satunnaiseen" rykelmään, ja kirjahyllyssäni on vastaavanlainen rento, äärimmäisen hauras harmonia. Ikkunalaudoilla on satunnaisia sympaattisia huonekasveja ja retroja esinemuistoja kertomassa, että täällä asuu onnellisia ihmisiä, jotka osaavat nauttia kauniista asioista.
En ole yhtään varma, olenko nauttinut tästä asunnosta riittävästi. Paljon joka tapauksessa. Jos oletetaan, että lähtölaskenta on alkanut, yritän loppuajan suorittaa rentoa nautiskelua ja elämän kauniisiin arkisiin hetkiin pysähtymistä aiempaa tarmokkaammin.
Eilen, estetiaspesialistitiimin poistuttua (Diiva ja Poika 2, kyyditsin heidät illalla kotiinsa), palasin asuntooni hyvin varovasti. Laitoin takin vahingossa ensin väärään naulaan, ja korjasin sen heti. Suoristin kengät telineessä. Tiristin itselleni varovasti hanapakkauspussista puoli lasia Rieslingiä murustamattomaksi iltapalaksi ja hipsuttelin jo kahdeksan korvilla sänkyyn Netflix ja Whatsap seuranani. Sänky oli oikeastaan ainoa tila kotonani, jossa ruumiinpainollani, hengitykselläni tai olemassaolollani, jolla on tapana näkyä irtonaisina esineinä, kuten jalastapotkaistuina villasukkina, hiusrenksuina ja puoliksi juotuina kahvikuppeina, en vaarantanut vaivalla luotua illuusiota boheemista, kodikkaasta mutta tilavasta ja käytännöllisestä kaupunkiasujan unelmasta.
Nukuin vähän ja huonosti, jännitin jo valmiiksi osaisinko aamulla pedata sängyn yhtä kauniiksi, kuin mitä vierashuoneen sänky oli ammattimaisen hotellisiivoojakaksikon jäljiltä.
Joskus pelkään lapsiani enemmän kuin itseäni.
Tänään työskentelin hetken lavastetussa kotitoimistossani. Kun en sohvaakaan voi käyttää. Diiva ryhdisti myös ruokapöydän ääressä olevan puusohvan päällisen niin kireäksi, ettei siihenkään henno istuutua. Ei tämä nyt niin kummallista olekaan, työpöydän ääressä istuminen, ihan tuolilla. Käsivarteni ovat kirjoittamista ajatellen jotenkin optimaalisemmassa asennossa.
Keittiön lattia on kummallisen muruton ja tiskipöytä kiiltää, hinkkasin sitä vielä viime hetkellä ikkunanpesuaineella. Valokuvat on nyt otettu, ja voisin nyt jo rentoutua, mutta oloni on vähän vieras. Tähän tunteeseen yhdistyy vielä se, että tämä on Valssimiehen lähdön jälkeen oikeastaan ensimmäinen tyhjä ilta, jolloin ei ole mitään erityistä tekemistä. Kello ei ole myöskään niin paljon, että olisin erityisen väsynyt.
Tai oikeastaan olen kyllä väsynyt, mutta vielä ei kannata nukkua. Jos kömmin nyt sänkyyn Netflix seuranani, saatan olla huomenna vähän pettynyt itseeni.
Kirjoitan siis tänne ostaakseni itseltäni aikaa, jotta minun ei tarvitsisi laittaa ruokaa tai lähteä kävelylle, tehdä päätäksiä tai keksiä itselleni jotain vielä monitahoisemmin liikuttavaa iltapäiväohjelmaa.
Olen kuitenkin syönyt vähän parempia asioita. Jukurttia ja caschew-pähkinöitä. Vähän salaattia. Raakaa porkkanaa. Eilen teimme herkkuruokaa; pannulla paistettua valkosipulia, sipulia, keräkaalta, siihen vähän hunajaa, suolaa ja mustapippuria. Falafeleja ja/tai naudan jauhelihaa. Ranskankermaa ja barbeque-kastiketta. Tuo oli ehkä viikkoon parasta, mitä olen elimistölleni tarjonnut, ja silti se maistuu jotenkin syntiseltä.
Taidan lähteä liikkeelle, hakea kaupasta lisää ranskankermaa, niin voin lämmittää eilisen ruuan jämät. Ainakin sen verran hekumallisuutta ja nautintoa tähänkin päivään.
Tämä biisi on jotenkin hieman liian koristeellinen minun makuuni, kaikenlaista kilkatusta helinää. Ehkä joku karsittu tai akustinen versio miellyttäisi minua enemmän. Jotain kiehtovaa 80-lukuista tässä silti on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti