Hassu viikko. Päässäni soi monta ääniraitaa päällekkäin, ne soivat limittäin ja lomittain, toisinaan luulen, että ne rytmittyvät yhteen jotenkin ymmärrettävästi, toisinaan se on vain jotain kakofoniaa, ja ylipäänsä tunnen suurta syyllisyyttä siitä, etten pysty seuraamaan kaikkia viestejä yhtä suurella intensiteetillä.
Oikeastaan haluaisin välillä painaa tyynyt tiiviisti pääni ympärille ja nukkua vielä vähän lisää. Olen taas hitusen liian väsynyt ollakseni tarmokas millään elämänalueellani, ja se valitettavasti on mörkö, joka helposti ruokkii itseään. Näen unia, joissa konttaan märällä jäisellä pimeällä pihalla, jossa on sepeliä. Se rikkoo sukahousut helposti. Yritän pitää jalkaterät koholla, etteivät nahka-avokkaiden käret viottuisi.
Näen myös unia, joissa etsin lastani, joka on muuttunut joksikin toiseksi, mutta pärjää näköjään ihan hyvin ilman minua. Aina välillä näen vilauksen, ja sitten he taas katoavat. Valveella ollessani istun vieraassa asunnossa, juon kahvia, ja katselen pariskuntaa minua vastapäätä, tyttäreni näyttää muodikkaan boheemilta beatnikiltä uudessa mustassa poolopaidassaan ja ponihännässään, he puhuvat siitä, miten rappukäytävässä joskus haisee pilvi, ja alkavat sitten esitellä minulle kaikenlaisia kivoja tatuointi-ideoita. Suhtaudun, kuten kypsä aikuinen ja viisas kasvattaja, nostan kädet korvilleni ja lällättelen. Sitten minulle tuli vähän huono olo, ja laitoin jossain vaiheessa pään lähelle polviani.
Tässä hetkessä ilmeisesti asun yksin. En aio käydä ruokakaupassa enää ikinä, paitsi jos tarvitsen jotain. Voisin järjestää kaiken mieleni mukaan, mutten jaksa. Minun on opeteltava pesemään vajaita koneellisia kahvikuppeja ja pyykkiä. En ole vielä päässyt sellaiseen flow-tilaan, jossa kokisin jotain suurta vapauden tunnetta. Lähinnä haluaisin vain nukkua, mutten ehkä osaa. Olen liian väsynyt edes tanssimaan, tänään.
Valssimies tanssahtelee ympärilläni varovaisesti, mutta pikkuhiljaa entistä varmemmin askelin. Minä annan itseni hiljalleen kiehua tässä keitinvedessä, pehmenen, kehitän hauskana uutena ominaisuutena passiivis-agressiivisen itkuherkkyyden, jossa nyyskin tämän tästä, ja tiuskin sitten kysyttäessä vihaisesti, että kaikki on ihan hyvin. Puolen tunnin välein lakkaan hengittämästä, kun tajuan kärsiväni taas menettämisen pelosta, alan neuvotella itseni kanssa, että "no ihan varmasti selviäisin siitäkin, entistä vahvempana" ja "emmä nyt tiedä, onhan tässä parisuhdeolosuhteessa kai huonojakin puolia", ja sitten muistan, että entäs jos minä nyt vain myöntäisin, että ehkä on vallan hienoa omistaa jotain sellaista, josta ei ole valmis vapaaehtoisesti luopumaan.
Sanon jotain ääneenkin, kai ainakin puolen lauseen verran jotain, mikä on ihan totta. Hän sanoo takaisin jotain vähän latteaa ja ehkä osittain juuri mitä en haluaisi kuulla, mutta tekee sitten kaiken juuri niin kuin pitääkin. On oikealla tavalla. Olen melkein helpottunutkin siitä, että sanoo tyhmiä asioita, koska sitten tiedän, että puhumme samaa kieltä, ja hän ehkä ymmärtää minua. Ja mietin, onko hän ihan vähän helpottunut siitä mitä sanoin, tai että sanoin mitään.
Perjantain aikana kävin kolmesti samassa pubissa. Huomasin sen vasta tänään, että kertoja oli kolme. En juonut kuin ne kolme lasillista, ja puolitoista lasia pirskahtelevaa puolimakeaa Asterix-limsan makuista valkoviintä makkarapastan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti