Go ahead, jump.

Sunnuntaina olin tunnollisesti menossa tanssimaan fuskua. Viestittelin aiheesta Valssimiehen kanssa, joka oli juuri poistunut välittömästä elinpiiristäni. Hän muotoili jonkin lauseen siten, että siitä melkein saattoi hieman etukenoon nojaten vetää sen johtopäätöksen, että hän vihjasi, että eihän sinne nyt aivan pakko olisi mennä. Rojahdin henkisesti taaksepäin, ilmoitin, että olen lopenjuurin väsynyt, jaksan hädin tuskin hengittää, ja jään kotiin. Hän meni fuskuamaan.

Katselin erinomaisen likaisesta olohuoneen ikkunastani ehkä kevättalven kauneinta aurinkoista päivää. Oulussa on vielä talvi. Tiesin, että en jaksaisi pukea päälleni (muuta kuin yöasun tyyppisen yhdistelmän H&M trikoota ja Seppälän kesävaatemallistoa vuodelta 2014, joka minulla jo oli päällä) ja poistua asunnosta. Päätin olla soimaamatta itseäni siitä.

Sitten makasin sohvalla ja ohhottelin sitä väsymyksen tilaa, johon olen taas ajautunut. Menin nukkumaan noin puoli kymmeneltä, nukuin puoli seitsemään.

Maanantaina annoin houkutella itseni tanssimaan jenkkaa. Se jos mikä on huono tanssi näin aikuisiällä. Rintaliivien olkaimet sinkuavat melkein yhtä paljon kuin vatsamakkarat. Koettelee myös kontinenssin rajoja. Tanssisalissa haisi melkoisesti suolikaasut, joten ilmeisesti se holtiton retkuaminen oli testaillut yhden jos toisenkin alapäälihaksiston kestokykyä. Niin ja sen lisäksi jenkka on tylsää. Siinä ei ole mitään tarttumapintaa fiilistelylle. En pysty tempautumaan koko sydämestäni yhdenkään kuulemani jenkan tunnelmaan.

Tätä emme sentään kuulleet, Jenkka ulkosynnyttimistä, olkaa hyvät: https://www.youtube.com/watch?v=jX9GL7-idW0

Jenkan askelkuviot ovat masentavan ennalta-arvattavat ja niissä on rajallisesti mielekkäitä variaatioita. Joissa ei ole mitään mielekästä tunnelmaa. Aina saa vain olla huolissaan siitä, intoutuuko tanssipari liian kunnianhimoiseksi pyörityksissä, enkä ehdi takaisin omalle paikalleni ennen seuraavan yks-kaks-hypyn alkua.

Kaikkein masentavinta oli se, että jos mies ei osannut askeleita tai sekosi niissä, mitään ei vain ollut tehtävissä. Siinä sitten tepsutellaan vierekkäin hämmentyneinä ja myötähäpeäisinä, eikä se ole tanssia edes siinä määrin kuin hiihtofoksi.

Jurskautin huonon nilkkani kerran maahan väärässä laskeutumiskulmassa ja pompin kiltisti pohkeeni tunnistamattomaan tilaan. Ja kiroilin hiljaa mielessäni.

Tyttönä pidin jenkasta, koska se oli vauhdikasta. Toisaalta tanssin sitä silloin aina tyttöparina, ja minä melko poikkeuksetta vein. Ja osasin askeleet, ja jaksoin hyppiä vaikka koko illan ongelmitta.

Tänään sitten valssia. Ehdin kahdelle viimeiselle tunnille, niin ajoissa, että sain kaupan päälle vartin edellistä tuntia ilmaiseksi. Valssi sentään oli hienoa. Pohkeeni vastustivat ajatusta kovin, mutta venyttelin niitä niin voimallisesti, että ne saattoivat menettää tajuntansa. Vähän hirvittää, milloin se palaa.

Söin erittäin valkosipulista munakoisodippiä ennen valssituntia. Sitten päätin, että minun on pakko saada purkkaa ennen tuntia, jotten ole täysin epäkorrekti. Kävin siis kaupassa, vaikka vannoin, etten kävisi. Paitsi jos joku olisi loppu. Kahvimaito on ollut loppu jo hetken. Arvatkaapa, ostinko muutakin kuin purkkaa ja kahvimaitoa.

Diiva tulee ehkä Poika II:n kanssa yöksi tänään, baari-illan jälkeen. Kaunomieli ehkä myöhemmin tällä viikolla, jotta pääsee näppärästi aamulla junalle. On ilmeisesti hiihtolomaviikko. Yhtäkkiä tunnen taas itseni epämääräiseksi äidiksi.