Tämänhetkinen rytmini on muodostunut siten, että nukun kunnolla vain joka toisena yönä. Viime yönä nukuin pitkään ja hartaasti. Otin töistä yhden päivän lomaa keskellä viikkoa, torstain, hassusti, kun vain tuntui siltä, että väsyttää. Nukuin, raotin vähän silmiä aamulla, nukuin sinnillä lisää. Join pari pannullista aamukahvia, yksin, ja houkuttelin voimiani palaamaan. Että ne luikertelisivat taas luokseni, kerääntyisivät ja imeytyisivät varpaistani vartalooni asti.
Tulee kesä, ja saan laittaa paljaat jalat maahan, ja se ritisee ja rätisee. Kuvittelin sen mielessäni joskus sekin auttaa.
Tämän jälkeen jaksoin vihdoin imuroida, joka oli yksi päivälle asettamistani laatukriteereistä.
Ajoin etelään ja pohjoiseen ja poimin tyttäret kyytiini. Menimme taidemuseoon, niin kuin olemme päättäneet tehdä aina silloin tällöin, kun emme oikein muutakaan ehdi, ja jonkin äärelle pitää kokoontua.
Nyt siellä oli valokuvia. Esko Männikkö. Pimeässä Taskussa, siinä oudoimmassa tilassa, johon aina ensimmäisenä suuntaamme, oli kuvia muumioituneiden ruumiiden kasvoista. Katossa kuvia krusifiksipatsaista. Ruumiit olivat vähän epämiellyttäviä, ja tunsin itseni tirkistelijäksi. Tuli mieleen Pariisi, kaikki se katolisuus ja paljous ja omituisen paljon kuolemaa. Jos tuo olisi ollut näyttelyn ainoa anti, en olisi ymmärtänyt sitä.
Isossa tilassa oli kirjaimellisesti vieri vieressä erilaisia tauluja. Lähinnä autioituneista taloista, ulkoportaista tai sisätiloista, jotka näyttivät siltä, että kesken 70-lukuisen keskiviikkokeskipäivän joku olisi käskenyt asukkaiden (kokovartaloesiliinaan, sellaiseen, jossa tissit näyttävät yhtenäiseltä uniboob-kombinaatiolta, ja niskan takaa solmittuun huiviin sonnustautuneen emännän, ja isännän, jolla oli prässihousut kumisaappaissa, keinokuituvillapaita ja pulisongit, ja heidän kahden ummehtuneen näköisen hujoppiaikamiespoikansa) pakata lähimmät ja eniten tarvitsemat tavaransa ja poistua välittömästi.
Sinne se 70-luku sitten jäi ihan yksin, odottamaan, miten kylmät ja nahkeat talvet saavat kankaat kostumaan, seinälaudat pikkuhiljaa lahoamaan, muurin rappauksen sortumaan. Jossain vaiheessa talven lumikuorma tulee niin nopeasti peltikatolta alas, että joku seinistä sortuu sisään, ja keinomuovilla päällystetty kirkkaan värinen ja kukkaakuosinen nojatuoli pääsee vihdoin, neljänkymmenen vuoden odotuksen jälkeen auringonvaloon.
Siellä oli hienoja säpittyjä ulko-ovia, lahoavia kenkiä, patsaita, känkkäröitä puita. (Puiden kuvia ymmärsin vähiten, vaikka olen puunhalaaja.) Ihmisiä, vielä ennen lähtöään, tonttulakit päässä. Sitä, mikä silloin näytti yltäkyllältä ja sekasotkulta, ja nyt näyttää nostalgiselta niukkuudelta. Likaisia seiniä, rikkinäisiä leluja, kupruilevia seinäpahveja. Seassa nykyaikaa, muita maita, graffiteja, eläimiä. Jopa pari outoa penistä. Kuivaneita känkkäriä oksia viinipullomaljakossa, kukahan ne oli poiminut?
Rappeutuvat, hajoavat asiat, kaiken yksityiskohdan yltäkylläisyys, ja sitten vielä kauniita värejä ja muotoja ja kuvioita, kun puinen ovi on menettänyt lakatun kiiltonsa, ja puun syyt erottuvat taas paremmin kuin ennen, aivan kuin karkaavat takaisin osaksi luontoa. Siinä oli jotain riemukasta. Että voi palata takaisin.
Menin tuonne taas aivan ummikkona, ja matalin odotuksin. Esko Männikkö ei nimenä kertonut minulle mitään, kuulosti aivan joltain pudasjärviseltä keski-ikäiseltä mieheltä. Katsoin työt, hilpeydyin, ja kävin äsken googlettamassa mistä niissä oli kysymys. Kyllä, ilmeisin sanoma välittyi.
Kuva täältä: http://www.nyartbeat.com/event/2015/D383
Tämän jälkeen siirryimme syömään Tubaan. Siellä sisustus, astiat ja koko ambienssi on luotu kierrätystavaroilla. Kunnon retromeininki. Joka paikasta pursuaa oransseja ja keltaisia kukkakuoseja, seinillä on ristipistoja ja kitchiä ja kaikkea, minkä on ajateltu olevan hauskaa ja pittoreskia. Astiat ovat hienosti eriparisia. Tuolit vähän hetkuvat. Räsymattoja. Ruoka on hyvää. Valitsimme paikan siksi, että siellä kasvis ja vegaanivaihtoehdot eivät ole listan pakkopullaa, jotain, mitä on pakko olla niitä hankalia asiakkaita varten. Tuolla kasvisruokaan suhtaudutaan oikeana ruokana, tänään esimerkiksi päivän tarjous oli falafeliannos. Vegaaniaioli oli ihan hyvää, en olisi ehkä huomannut eroa normaaliin. Minä söin kyllä hampurilaisen, sisältä melkein verisen. En jaksanut lukea listaa pidemmälle, kun tajusin, etten mitään muuta niin palavasti juuri sillä hetkellä halunnut, kuin pekonihampurilaisen ja suolaiset ranut.
Harkitusta nukkavieruisuudestana huolimatta Tuba oli ankaran siisti ja viimeisen päälle mietitty laitos. Männikön valokuvien jälkeen se tuntui vähän ahdistavalta, päälleliimaltulta ja liian harkitulta. Kaipasin hetken Teron pubin tunnelmaa. Siellä sisustus lienee pysynyt ihan samana ainakin 40 vuotta. Toivottavasti pysyykin.
Sitten kävin ruokakaupassa, joimme kahvia, pelasimme ristiseiskaa. Pelasin huonosti. Toivottavasti en tee nykyään kaikkea noin huonosti huomaamattani. Kun on yksin, ei ehkä huomaa alisuorittamistaan niin helposti.
Reflektoin eilen elämääni parin vuoden ajalta. Lähinnä lukemalla itseäni. Tiedän, että olen oppinut asioita itsestäni. Oppinut kestämään paremmin sitä, miten viretilani vaihtelee. Miten välillä kuormitun. Olen oppinut suhtautumaan siihen rauhallisemmin. Tietämään, että minä itse olen se, joka päättää levätä. Sitten on asioita, joita en ole oppinut, vaikka luulen oppineeni. Tai en tiedä, onko niissä oppimisesta kyse.
En vielä ole riittävän kaukana, että osaisin arvioida, miten eron ja muuton jälkeinen aika, kun oikeasti olin parisuhteellisen yksin, vaikutti. Luulen, että se on ollut tärkeämpi kuin nyt vielä tajuankaan. Että nyt voisin helposti ajatella, että no niinhän siinä vain kävi, että olin muutaman vuoden ilman parisuhdetta, ja oli sitten hyvin aikaa itselle. Olen vähän hämmästynyt siitä, että tiesin niin suurella varmuudella tarvitsevani nuo pari vuotta vain tyttöjen kanssa. Pelottava ajatus, että olisin nyt tyhjenevässä talossa, siellä maalla, siinä parisuhteen näköisessä tilassa, josta olen vasta tajunnut jotain uutta.
Nyt minulla on ainakin vielä ihan sama olo kuin silloin, kun olin parisuhteeton. Olen sama, se toinen on erillinen, eikä muuta minua niin paljon kuin pelkäsin käyvän. Vietän paljon aikaa yksin ja ehdin niinä aikoina muovautua takaisin omaan muotooni, kun en ole sen minua puoleensa vetävän magneetin kehässä, joka saa minut kallistumaan ja valumaan vähän vinoon häntä kohti, sumenemaan äärilaidoiltani. Haluaisin ajatella, että se johtuu siitä, että nyt vihdoin tiedän edes suurinpiirtein, minkä muotoinen olen, koska minulla oli aikaa se opetella.
Kun olen yksin, mietin joskus, olenko vain kuvitellut koko ihmisen. Saan häneltä viestejä, joista en aina tavoita häntä, mutta ainakin hän on elossa ja olemassa ja lähettää niitä, minulle. Jos niitä ei olisi, saattaisin joinain hetkinä olla varma, että olen vain kuvitellut. Kun olen yksin, en muista millainen olen, kun hän on paikalla, miten muutun, vai muutunko. Minua jännittää nähdä hänet aina uudestaan, hän tuntuu aina ensin niin vieraalta, kuin näkisin ensimmäistä kertaa, ja vähän ihmettelen. Jostain syystä se tunne ei hälvene ajan myötä. Kun olemme viettäneet aikaa yhdessä, hän ei edelleenkään ala tuntua tutulta. Hänessä on paljon, mitä en ole vielä nähnyt, ja se tekee minut toiveikkaaksi. Että tässä on ihminen, joka on riittävän iso, kun ei mahdu kokonaan näkökenttääni.
Saattaahan se olla, että ilmiö on enemmänkin vika tai puute, kuin syy olla toiveikas, mutta en vielä tiedä.
Tänään kun siivoilin ja paklasin naamani ja sovittelin korvakoruja, turhauduin. Joka paikassa on tavaroita, jotka ovat kuuluneet minulle, mutta joista en enää tunnista itseäni. Minulla on liikaa koruja, jotka olen saanut entisiltä miehiltäni. (Nyt taisin kuullostaa Elizabeth Taylorilta.) Joistakin niistä pidän, ja olen käyttänyt niitä edelleen mielelläni. Nyt nekin yhtäkkiä tuntuvat kuuluvan jollekin ihmiselle, joka en enää ole. Korujen pukeminen ylipäänsä tuntuu jotenkin hassulta. Tässä olen minä, tämän muotoinen, tämän näköinen, tämä on minun ihoni ja ääriviivani. Nyt laitan siihen päälle tällaisen metallisen riiputtimen. Se kimaltaa, näytänkö nyt kauniimmalta? Osoitanko säätyäni ja varallisuuttani? Kerron tyylistäni, että olen rock-henkinen tai mystinen tai eteerinen tai hienostunut. Että jos et muuten arvaa, ketä yritän esittää, katso rannerengastani. Kaikki tuntuu yhtäkkiä niin keinotekoiselta, ja tunnen itseni kömpelöksi, jos pukeudun kostyymeihin.
Ja on niin paljon muutakin tavaraa, jonka omistamisesta en enää ole varma. Suksivoiteita ja sen semmoista. Laatikoittain sulppua. Inventoin jo vähän ruokakaappiani, ja pakotin Diivan viemään mukanaan sellaisia asioita, jotka ovat olleet kaaapissa vain hänen varalleen.
Korvakoruja haluan edelleen käyttää, ne liikkuvat helposti minun liikkeideni mukana, ovat luontevat. Ja ilman niitä korvissani on turhat reiät. Olen hukannut lempikorvakoruistani toisen, sellaisen kolmiulotteiseksi kehutun sinivihreän kyyhkysen. Tarvitsen jotkin uudet, minunnäköiset, jotka tuntuvat omilta, tämän minän oloisilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti