lauantai 20. elokuuta 2016

You look wonderful tonight.

Pääni on pyörällä kaikesta tästä elämästä. Juuri tätähän minä halusin, ja nyt sitä sitten annetaan, kauhalla. Minä lusikoin kuin hengen hädässä, kasvatan bandamaisia mustia silmänaluksia ja mietin, ehdinkö tai jaksanko enää koskaan pyykätä tai ruokkia lapsiani.

Kaapissani on vielä ainakin yksi musta paita, puhelimessa kuulin, että Kaunomieli oli jo suunnitellut huomisen menyyn ja Diiva keitteli äsken puuroa. Jos osaisin nyt nukahtaa ja nukkua 18 tuntia putkeen, elämäni olisi jopa liian täydellistä.

Nukkuminen on minulle edelleenkin hieman liian vaikeaa nykyisin.

Perjantaina kokosin auton täyteen naisia. Yllätysnaisia ja vakinaisia, kokonaisia, ihanaisia, avonaisia. Ajelimme kauas pois kaupungista tarkkaillaksemme, kuin luontoretkellä, minkälaista elämämme tulee olemaan eläköidyttyämme. Havaintojemme mukaan eläkeläiset juovat rosé-viintä n. kello kahdelta iltapäivällä, käyttävät taivaanrannan väriä säätutkana ja valmistavat savuntuoksuista ruokaa ulkotiloissa.

Söin hämmästyksekseni valtavasti kalaa, simpukoita ja muita mereneläviä. Uin järvessä, joka oli merenkokoinen, ja täsmälleen ilman lämpöinen. Uin ainakin kolmeen otteeseen. Saunoin. Nauroin. Ajoin autoa ja kuuntelimme musiikkia menneisyydestä. Kaupungin liikennevaloihin päästyämme annoimme basson jytistä, avasimme ikkunat ja liikutimme päitämme musiikin tahtiin katu-uskottavasti. Ottaen huomioon seurueemme keski-iän, joka oli varmaankin vain joitakin vuosia minua nuorempi, se oli kovin huikentelevaista.

Ilta jatkui kuohuvalla ja myös muuntyyppisillä virvoittavilla vesillä. Join ihan oikeaa vettäkin, minkä olen ottamassa tavaksi jotta en hukkuisi kuohuisan seuraelämäni merenkäynnin aaltoihin. Pelastautukoon ken voi.

Kävin keskusteluja. Taloyhtiömme tilanteesta henkilön kanssa, jonka mielestä minä muistutin hänen naapuriaan, ja joka näytti epäilyttävästi siltä tyypiltä, joka polttaa aina pihassa tupakkaa pahaenteisen näköisenä, vähän kuin Downton Abbeyn Barrow. Hän myös vilahtelee kaupungilla siellä täällä kuin sinnikäs corner-of-the-eye-movement. Joka paikassa, lähes aina, kun olen kaupungilla. Päivä- ja yöaikaan. Keskustelin myös naisen kanssa, jolle olin varmaan kuin ilmestys tulevaisuudesta. Kas tällainen minä olen kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos jatkan valitsemallasi polulla. Avauduin myös ennalta tunnetulle ihmisille. Hän on yllättävä, tuttu ja kotoinen mutta silti aivan erilainen kuin muistin. Emme ole tavanneet pitkään aikaan. Tämä ihminen oli ehkä nyt se, jonka aina oletinkin hänen oikeasti olevan, mutten aiemmin nähnyt sitä pinnassa asti.

Avaudun joskus liikaakin, mutta nyt se ei haitannut. Toisaalta, sellainen minä olen, ja sellaisena minun täytyy itseni hyväksyä. Toinen vaihtoehto on hävetä ja katua joka kerta kun avaudun, koska en usko, että pystyn muuttumaan. Olen avoin, suorastaan purkaannun kun en vain pysy minkäänlaisessa ryhdissä enkä ruodussa, enkä saa suurta suutani suljettua. Se, että olen avoin, on ollut minulle hyödyllisempää ja tuottanut enemmän iloa kuin se, jos olen joskus sulkeutunut ja pitänyt asioita itselläni. Sekin on hyvä taito, ja sitäkin harjoitan, mutta vain tilateissa, jotka eivät ole minulle niin todellisia elämäni mittakaavassa.

Avauduin muunmuassa siitä, että minulla on huono mieskarma. Että tilanteet, joissa olen kiinnostunut miespuolisesta henkilöstä kuivuvat kokoon enimmäkseen siitä syystä, että juurikaan silloin sen todellakaan halua ilmaista kiinnostusta, koska enhän minä nyt sentään niin avoin ole, että antaisin tunteideni näkyä riettaasti ulos asti. Jos olen kuitenkin vain puolittain kiinnostunut, olen kuitenkin joskus kykenevä heittäytymään flirtin hurmaan. Tällöin teen jotain todella väärin, yleensä käytännössä vain suoraviivaisesti mulkoilen tilaisuudet hengiltä. Olen siis avoin vain sellaisille lähentymisyrityksille, jotka kohtaan tahoilta, joista en ole pätkääkään kiinnostunut. Tilanne ei ole viime aikoina ollut kovin toimiva, mutta työstän sisäisiä ristiriitojani tarmokkaasti puurtaen.

Demonstraationomaisesti murjaisin baaritiskillä jotain, jolla sain kokonaisen jalkapallojoukkueen yhtäaikaisesti lopettamaan vilkkaana käyneen keskustelun kanssani. Pian tämän jälkeen, ikään kuin toisena työnäytteenä, puistonpenkillä istuva mies vaati, että en katsoisi niin agressiivisesti hänen ohitseen. En siis katsonut häntä, mutta katseeni loukkasi häntä silti.

Talk about a resting bitch face, eh?

Keskustelin lisää. Belgialaisen 61-vuotiaan miehen kanssa, joka istui kuumissaan terassilla, eikä tiennyt, että juomat täällä pitää käydä hakemassa sisältä. Kuuntelimme yhdessä kuorolaulua, ylistimme Sibeliusta (josta hän tiesin yllättävän paljon) ja puhuimme synestesiasta. Hän piti Suomesta, ja hänen mielestään olin ystävällinen.

Kaupunki on näinä päivinä täynnä kulttuuria, yhteisöllisyyttä ja spontaaniutta. Missä tahansa on hassusti pukeutuneita ihmisiä. Smurffeja. Olimme jumalaisella myöhäisellä ja hitusen kostealla lounaalla ravintolassa, ja paikalle tuli joukko arvokkaan ikäisiä miehiä frakeissa. Mietin, että he olivat varmaan aamulla snapchatanneet toisilleen "Mitä sä laitat päälle?" "Ollaanx liian samixii, jos mäkin laitan tän?" "Kyl mäki, jos säki, mut älä hei kundi sit vaan tee ohareita".

Kävimme vilkasta pöytäkeskustelua, ja frakkipukuinen oktetti lauloi taustalla kansallisromanttisia kuorolauluja. Sitten Claptonia. Ja Under the boardwalk, jossa he käyttivät jonkinlaisia sorsaräikkiä tehostamassa soundia. Taputimme aina välillä arvostavasti. Oloni oli tässä vaiheessa hitusen väsymyksestä poissaoleva ja tilanne tuntui miellyttävän absurdilta.

Jotain tällaista toivoin elämäni joskus olevan. En vain arvannut, että siitä seuraa tällainen väsymys.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti