Levottomat.

Viihdyin 80-luvulla. Tunsin oloni eläväiseksi, nuoreksi, naiselliseksi, jopa itsevarmaksi. Kun en ollut täysin oma itseni, oli helpompaa heittäytyä rooliin.

Saatan jatkossakin pukeutua enemmän minihameisiin ja tekokukkiin. Tai siis en varmaankaan tekokukkiin, mutta pyrin ottamaan enemmän riskejä. Leningistä helmaa leikkaan veikkaan vaan tää kannttaa.

Lauantaina maksoin laulujeni lunnaita pomppaamalla tämän tästä unenhorroksesta linkkuveitsiasentoon sängylleni ja kiroilemalla spontaanisti. Mieleeni muistui asia jos toinenkin, ja kaikki ne tuntuivat hyvin vääriltä ja huolestuttavilta. Hikoilin niin, ettei burana ollut imeytyä kuivuneeseen elimistööni. Join Lidlin vaaleanpunaista pillimehua ja horrostin vielä hetken. Sieltä heräsin epätodelliseen tunteeseen, että olen yksin maailmassa ja pääni on täynnä ääniä. Soittelin ihmisille häirikköpuheluja, kunnes sain valtavan intohimon pesemiseen. Pesisin hampaani, meikit naamastani, tiskit, pyykit, keittiön kaapinovet, lattiat, peilit ja lasioven ja sitten menisin saunaan pesemään kaiken muunkin synnillisyyden tauhkan itsestäni.

Pesin hampaani, join vielä yhdet kahvit, jonka jälkeen tunsin äitiyden kutsun, ja kierryin tyttärien kanssa magnustikerälle sänkyyni ja juttelimme pitkään ja hartaasti. Eri aiheista. Vakuutusmaksuista, pojista, koulusta. Maailmanvalloituksesta.

Olin sitten vähän väsyneempi, enkä enää niin pesuintoinen.

Tässä vaiheessa tulin hyvin surulliseksi ja sain itkukohtauksen. Kaunomieli muuttaa pois, ja se on niin surullista. Se ei ole väärin, mutta miksei hän silti ikuisesti voisi olla minun kolmevuotias valtavasilmäinen vakava polkkatukkainen tyttöni? Hän on edelleenkin valtavasilmäinen ja taas polkkatukkainen, mutta itkin sitä kun en enää ikinä pääse siihen miten tytöt olivat niin pieniä. Olisi pitänyt tehdä enemmän ruokaa. Olisi pitänyt tehdä enemmän asioita. Tehdä vähemmän. Olla enemmän. Pitää enemmän sylissä.

Kyllä minä tein ja olin tekemättä, mutta joissain asioissa ja joinain hetkinä tuntuu, että mikään ei riitä. Minun olisi pitänyt monessa hetkessä olla parempi äitinä, mutta onneksi heistä sentään kasvoi noin hienoja.

Olen kuulemma iloisempi ja onnellisempi ihminen nyt, kuin aiemmin, ollessani parisuhteessa.

Pesin keittiön kaapinovet, tasot, välitilan, hellan. Laitoin ruokaa.

Sain kutsun yksityisasuntoon syömään pullaa. Se oli herttaista, mutta en vain millään jaksanut. Enkä usko, että siitä seuraisi mitään sellaista, mitä en olisi jo itselleni sopimattomaksi todennut. Henkilö on väärä. Nyt harmittaa, kun en kieltäytynyt kauniimmin sanankääntein, mutta ei niin paljon, että singahtaisin sängyltäni linkkuveitsiasentoon kiroillen.

Juon kahvia ja lähden toimittelemaan asioita. Pitää ostaa myös kynsilakkaa ja poistaa 80-luku sormistani.