To the end of love.

Kollega pyysi minua osallistumaan tapahtumaan. Vastasin kyllä kiitos, koska jos olisin kieltäytynyt, olisin tehnyt sen vain huonosta itsetunnosta. Tämän jälkeen hän on lähes päivittäin kertonut, miten iloinen on, että halusin tulla sinne. Se alkoi jossain vaiheessa minun korvissani kuulostaa siltä, kuin olisin itse vaatinut päästä mukaan. En olisi itse vaatinut moista, koska en ole niin harhainen.

Oletin ennakkokuvauksen perusteella jotain sellaista, että seisoskelisin jossain käytävällä huteran baaripöydän ääressä ja esittelisin läppärinnäytöltäni aihettani lyhyesti, uudestaan ja uudestaan n. 10 minuutin välein, ja keskustelisin vaihtuvien ihmisten kanssa. Varauduin tähän tekemällä huikeat neljä sivua powerpointteja, ja ihan oikeasti tällaiset ohjeet sainkin.

Sitten olikin iso sali, esiintymislava, takanani pollotti tenniskentän kokoinen screeni, päätäni kiersi madonna-mallinen mikrofoni ja sitten oli vielä jokin näpsytin, jolla sain powerpointtini kulkemaan eteenpäin animaatio-toiminnon saattelemina. En ollut itse tehnyt sitä animaatiota, joten yllätyin joka kerta siitä, mitä kukin napsautus sai aikaiseksi. Yleisö oli hyvin akateemista, ja aiemmat päivän mittaan sivutut puheenaiheet olivat olleet hyvin korkealentoisia. Minä olen maanläheinen ihminen.

Puhuin noin viisikymmentä minuuttia. Selviydyin. Ainakin hengissä. Kieltäydyin jännittämästä liikaa, ja yritin vain taas kerran uppoutua aiheeseeni, josta olenkin oikeasti innostunut. Sain yleisön nauramaan ainakin kerran, ehkä kaksi tai kolme. En alkanut vahingossa puhua englantia millään oudolla aksentilla. Olen joskus vahingossa puhunut saksalaisella aksentilla, mutta sitten onneksi dataprojektori räjähti, aiheutti palohälytyksen, ja koko 200-henkinen toimistorakennus tyhjennettiin. Tässä hötäkässä aksenttini nollaantui. Nyt mitään niin onnekasta ei sattunut.

Tämän jälkeen tanssin kolme tuntia tangoa. Harjoittelin miehen seuraamista ehkä enemmän kuin koskaan. Tarkoitan siis viejän suuntien seuraamista. Olin ehkä hukassa tanssitunnilla enemmän kuin koskaan. Minun pitäisi vain antautua vietäväksi, mutta en osaa helposti tehdä sitä siinä tilanteessa, vaikka viejä olisi miten varmaotteinen. Oikeasti tanssilattialla, tunteella, se onnistuu helpommin.

Tanssin kaksi tanssia ilmeisesti sattumalta paikalla olevan tanssinopettajanjumalan kanssa. Hän korjasi käteni otetta olallaan ja kuiskutteli korvaani "hidasta, kuuntele, älä tee mitään, älä hätäile". Se alkoi vähän sujuakin.

Väliajalla huomasin hieman edistyneeni. Osasin olla mulkoilematta, kun kiva poika tuli istumaan viereeni. Juttelimme. Toisella väliajalla menin ihan itse juttelemaan lisää. Olen yllättyneempi tästä saavutuksestani kuin aiemmista.