Näin vallassas kaiken nyt mä teen.

Kodissani on kaaos, mutta suhtaudun siihen jonkinasteisella mielentyyneydellä. En oikeastaan ehdi muutakaan. Talvivaatevarastoni sekä kaikki > 40 denierin sukkahousuni ovat sängylläni, eri syistä, enkä saa niitä tungettua takaisin kaappin, koska kirjahyllyn ylimääräinen sisältö sekä puhtaat ja likaiset pyykit blokkaavat oven avautumasta täyteen komeuteensa. Enkä edes löytänyt talvivaatteiden seasta yhtään toppia tai paitaa, jonka olisin aamulla voinut vetää ylleni silittämättä ja näyttää vuodenaikaan kuuluvalta työntekijältä. Kaapissani ja lipastossani on vain kesävaatteita, mutta niistä kaikki työ- ja vaihtuvavuodenaikakelpoiset yläosat ovat jossain likaisen pyykin tai pyykin jälkikäsittelyn välisessä välitilassa. Pukeuduin sitten teoriassa fysiikan ja soveliaisuuden lakeja uhmaavaan mustaan makkarankuoritoppiin sekä ihmeitätekevään pontsoon, joka ainakin osittain harhautti vatsaani näkymästä. Selvisin päivästä.

Huomiseen mennessä kirjastonhoitajakaularusettitoppini on kuivunut, ja sitä ei ehkä tarvitse silittää. Silittäminen ei onnistu, ellen raivaa makuuhuonettani sitä vertaa, että saisin jänkättyä silityslaudan sieltä ulos.

Perjantaiaamupäivästä selviytyminen on vielä hämärän peitossa, mutta iltapäivällä siirryn 80-luvulle, ja Yodan sanoin asia on hoidossa "“Size matters not. Look at me.". (En oikeastaan etsinyt tuota lainausta, vaan yhtä toista, mutta sitten törmäsin tuohon.)

Kaivoin tänään yhdestä huojuvatornikaapistamme ompelukoneen. Rouskautin keittiösaksilla suuria linjoja sähkönsiniseen trikooseen, ja ompelin, ehkä vielä huonolaatuisemmin kuin taannoin suorittaessani Ylpeys, ennekkoluulot ja Zombit -tyylisen kävelypuvun, ja kas, minulla on nyt bilemekko. Sellaisen inspiroima, josta haaveillin katsellessani vuoden -84 Anttilan postimyyntikuvastoa. Olkapäältä vastakkaiselle lanteelle ulottuva kontrastinen värinvaihto puuttuu, mutta olin laiska ompelijatar ja halusin välttää riskejä, jotka paljastaisivat sen, etten käyttänyt kaavoja, nuppineuloja tai harkintaa ommellessani.

Mekko on siis äärettömän sininen, lepakkohihainen, ja hitusen suunniteltua lyhyempi, mutta en anna sen häiritä koska sääreni ovat kesän päämäärättömän pyöräilyn jälkeen teräksiset.

Oikeastaan olen jo kurkkuani myöten täynnä 80-lukua, ja bileet ovat vasta viikonloppuna. Ensi viikolla sitten vääntelen käsiäni tuskissani nähtyäni itsestäni valokuvia.

Pitäisi vielä tutkia vanhoja musiikkivideoita ja sisäistää takaisin lihasmuistiini joitakin jo vaivalla unohdettuja tanssityylejä. Kikan käsimuuvit, ehkä muukin vartalo.

Kaikkea sitä ihminen tekeekin rahasta.

Tein tänään ruokaa kuten oikeat ihmiset, joilla on lapsia, ja pitkästä aikaa söimme sitä yhdessä pöydän ympärillä. Porkkanakeittoa. Ei ihan niin hyvää kuin joskus, koska jääkaapissa ei ollut kaurakermaa. Moni muukin maailmanlopunvarastoni on ehtynyt, niinkuin oli tarkoituskin, koska asun lähellä kauppoja, ja teoriassa voisin käyttää lähikauppaa jääkaappinani. Toisaalta, jalkani ovat yleensä heti työpäivän jälkeen nälkäisinä eri mieltä siitä, onko niin kaukana olevalle jääkaapille järkeä lähteä.

Kävin kampaajalla, ja nyt minulla on taas aikuisten hiukset. Sellaisten aikuisten, jotka elävät tällä vuosisadalla. Tai edes 80-luvulla. Aiemmat hiukseni kuuluivat Mona Lisalle, joka värjötteli sateessa ulkona.

Nyt siis menin kampaajalle ja näytin kännykästäni kuvan, jonka nappasin taannoin mainoksesta Stockan meikkiosastolla. Kuvassa n. 16-vuotias nainen hymyilee epärealistisesti ja taustalla on varmaankin tuulikone. Että tuollaiset haluaisin. Kampaajani kiljaisi, että JUST tuollaiset sulla pitää olla, ja sitten sain juuri sellaiset hiukset. Nämä ovat hienot. Joskus pitää uskaltaa tavoitella unelmiaan, vaikka ne olisivat vähän epärealistisia.