Oh well, whatever, never mind.

Eilen en tehnyt oikeastaan mitään. Luonani kävi kyllä virta nuoria ihmisiä kääntymässä suuntaan jos toiseenkin, musiikkia kuuntelemaan, kauppaan, uusia nuorellisia rientoja suunnittelemaan. Paistoin sieniä, koska niitä oli jääkaapissa.

Tunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi kun katsoin nuoria kauniita ihmisiä innostumassa asioista joista itse en juuri nyt jaksanut. Kesä on saavuttanut jonkinlaisen lakipisteensä.

Tänään päätäni ei särje, ja minulla on suoritettavia asioita. Ei liikaa, mutta pakollisia. Osa vähän ikävystyttäviä, kuten imurointi.

Katsoin vihdoin Into the Wild -elokuvan. Se oli paljon parempi kuin oletin. Soundtrackista huolimatta dotukseni ei olleet korkealla, kun tiesin juonen pääpiirteissään. Mutta oli se kaunis, ja sisälsi ajatuksia joihin en oikein jaksantut tarttua, mutta kaipasin sitä tunnetta, että innostuisi ajatuksista. Sean Penn kipusi taas hieman ylemmäs laatuasteikollani. Sen hän tekee täysin ilman apuani, suhtaudun jostain syystä häneen ohjaajana epäluuloisesti. Näyttelijänä hän on aina ollut kummallisen vakuuttava. Ehkä juuri siksi olen epäluuloinen. Olen ilmeisen kateellinen monitaitaville ihmisille. Ja ihan yksikkötaitaville myös.

Polkupyöräni etukumi taitaa vuotaa. Siinä ei pysy ilma. Asia pitänee korjata, kunhan ensin imuroin, järjestelen puhtaat pyykit, kuuraan nurkan jos toisenkin. Käyn heiluttelemassa vatsalihaksiani salilla, jos jaksan. Päämäärätön pyöräily voisi viilentää ihoani ja tuulettaa päätäni tarpeellisesti.

Time has come to make things right.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Muistankohan enää miten. Muistankohan enää mitä. Vai onko pintaani kasvanut sellainen uusi helmiäiskerros, jota en halua hangata rikki, ja näyttää, että sisällä onkin vain mitätön pieni roska.

Olen ollut tavallaan jouten muutaman viikon. Lomalla. Työlomalla. Työstämässä sitä, mikä jäi kesken kun Valssimies lähti Etelä-Mantereelle. Se on tietysti kovin hienoa, että tuli takaisin, suurinpiirtein samanmoisena kuin lähtikin. Tavallaan myös raskasta ja vaikeaa, kun on tällainen pää kuin minulla, että kaikki pitää tehdä vaikeamman kautta, varautua pahimpaan, varmistella, kaihtaa riskejä uskottelemalla, että todennäköinen lopputulema on aina se pahin mahdollinen skenaario. Ja on tässä päässä muutakin vaikeaa ja hankalaa.

Ennen kuin Valssimies saapui, jalkani irtosivat maasta, ihan vain hetkeksi. Ehkä ihan melkein kahdeksi viikoksi. Kun olin niin huumaantunut siitä toteamuksesta, että kymmenen kuukauden aikajänteen päätteeksi jotkin kauhukuvistani olivat jääneet toteutumatta. Että tuntui, että olin voiton puolella. Selvinnyt. Suorittanut oikein. Halusin tuulettaa maaliviivalle pääsyäni.

Sitten tuli arki, siis se kaivattu, yhteinen arki, jonka lykkääntymisestä olin niin näreissäni vuosi sitten. Arki, jossa on lihapullia ja ranskalaisia ja aamukahveja ja lastenohjelmia telkkarista ja käytännön asioita ja partakarvoja lavuaarissa ja loppumatonta tapojen ja tottumusten yhteensovittamista ja omasta ajasta ja reviiristä luopumista. Väistämistä ja sinnittelyä ja hiljaisuuksien ja kitaran sointujen kuuntelemista. Olosuhteita.

Ensimmäisen kuukauden aikana väsyin taas enemmän kuin pitäisi. Toisen kuukauden aikana onneksi alkoi loma. Olen nukkunut kuin tiiliskivi, sen minkä helteeltä pystynyt. Aamuisin en jaksaisi herätä.

Minulla on vielä paljon opettelemista. Itseni kuuntelua, etenkin. Kaikki ne asiat ja pelot, joita äänet päässäni ovat alusta asti kuiskailleet, ovat olleet todellisia, vaikka en ole niitä ymmärtänyt ehkä vielä kuullessani. Eniten pelkään, että hukkaan itseni jonnekin. Että mukaannun taas liikaa, en muista rajojani, en rajaa mitään tilaa itselleni. Että en enää osaa olla minä. Se on jotenkin kummallisen vaikeaa. Vähän kuin minulle on vaikeaa laulaa toisten kanssa yhtä aikaa. Yksin pysyn yleensä sävelessä joten kuten, mutta jos vieressä laulaa joku toinen, kadotan tasapainoni.

Välillä koen jonkinlaista riemastumista.

Kuumuus ei oikein sovi minulle. Mietin jo, että ensi vuonna voisin yrittää pitää kesäloman sellaisena aikana, jolloin todennäköisesti on huono sää. Helteellä voisin sitten olla kahdeksan tuntia päivästä tehokkaasti ilmastoidussa toimistossa, aivan oikeisiin vaatteisiin pukeutuneena, hiusraja normaalin kuivana ja kevyen kuulaasti meikattuna, ripsivärit kohdallaan, sen sijaan, että makaan jonkinlaiseen löyhään palttinaiseen säkkimekkoon verhoutuneena tohvelieläimenä huoneessa jos toisessakin aina viileää paikkaa etsien, hikoilen plasmaa munuaiset kivistäen, hiukset hiestä märkinä päivästä toiseen. Elimistöni on jotenkin sekaisin, en tiedä mitä haluan vai haluanko mitään. Yritän juoda paljon.

En edes rusketu kunnolla. Olen kyllä saanut sääriini hieman tummanharmahtavaa sävyä, mikä on jonkinasteinen parannus sinertävänkalpeaan kalkkunaihooni. Kävelin tänään hetken Johanna Tukiaisen takana ja kadehdin hänen rusketustaan. Tosin luulin häntä ensin Mervi Tapolaksi. Se oli varmaankin ruiskurusketus.

Kiersin kaikki yleisimmät ja tavanomaisimmat naistenvaateliikkeet toteuttaen sisäistä tarjoushaukkaviettiäni alelaareja penkoen. Löysin mekontyyppisen, joka sopii hyvin vartalomallilleni (ananas), mutta sen musta kangas kuulemma kuultaa läpi niin anteliaasti, etten voi käyttää sitä ihan vain vilpoisana mekkona. Voi olla, että joudun hankkimaan capri-mittaiset legginssit, ja koen asiasta oikeutettua turhautumista. Miksei vaatteita voi kerralla tehdä sellaisista materiaaleista, että yksi kerros vaatetusta riittää?

Olen käynyt akupunktiossa uudelleen. Ehkä siksikin nukun kuin tiiliskivi. Maksani pitää selvästikin siitä, että korviini tökitään neuloja. Se suorastaan kuplii ja vääntelehtii mielihyvästä. Minulla ja maksallani on hyvin läheinen suhde.

Tämän lisäksi olen myös löytänyt joogan ilot. Kuntosalillani on kaksi eri joogaohjaajaa. Se toinen saattoi ehkä olla sijainen, mistä olen tyytyväinen. Hänellä oli sellainen "yllätyskyykky"-metodologia. Taukomatonta puhetta siitä, miten vielä jaksaa-jaksaa-ehtii-ehtii-rentoutua, että joogassa tärkeää on se ja tämä ja tuo, ei se mitä luulit, ja ei haittaa, jos et taivu yhtä syvälle taivutukseen kuin vieruskaveri, kun ei tarvitse vertailla (ei olisi tullut mieleenikään ennen tuota kommenttia), ja nyt ollaan ihan vain omassa mielenrauhatilassa, eikä yhtään ajatella sitä ja tätä ja tuota eikä vieruskaveria, eikä - ahaa - korjata paidanhelmaa kesken liikkeen alasnykäisyllä vaikka se nousisi kainaloihin asti paljastamaan ananasvartalon mehukkaimmat osat. Liikkeitä sahattiin edestakaisin sellaisella vauhdilla ja frekvenssillä, käsittämättömiä asananimityksiä viljellen, vähän kuin testaten, pysyykö kaikki mukana. Tunsin alemmuutta sekä suorittavani joogaa puutteellisesti, jopa väärin.

Sitten on se toinen, kukkia hiuksissaan, joka käskee keräämään kaikki ilonaiheensa kämmeniin ja nostamaan ne kasvavana lootuskukkana taivaaseen. Jonka ääni kuulostaa sitruunankeltaiselta ja hennon vaaleansiniseltä. Hänen tunneillaan en suorita, olen vain mennyt ja ollut, ja kun on mennyt ja ollut riittävän monta kertaa, huomaa alkavansa hengittää joidenkin liikkeiden mukaan, vaikka olen alusta asti todennut, että oikea-aikaisen hengittämisen yrittäminen on minulle yhtä kuin suorittaminen, jota yritän kovasti edes joogatunnilla välttää. Pikkuhiljaa olen ilmeisesti saanut joitakin kohtia selässäni venymään, ja nyt venyvät uudet, vanhojen jumien alta löytyneet kireydet. En usko, että minusta ehtii tulla tuoreen metrilakun kaltaista notkeaa tuotetta koskaan.

Eilen olin viileässä salissa maassa retkottaessani niin väsynyt tai rentutunut, että en jaksanut enää edes hengittää. Hengitin sisään ja ulos, ja sitten vain lakkasin aina hetkeksi hengittämistä, kurkkuni meni lukkoon, ja olin vain. Vähän kuin veden alla, silloin kun koski painoi minut pohjaan ja vesi vain virtasi sisään nenästäni ja suustani. Kyllä ihminen hetken voi olla hengittämättäkin jos ei jaksa tai pysty.

Yritän antaa kehoni muistaa mitä haluan syödä. Joskus haluan vihreitä asioita, joskus punajuurta tai pinaattia. Kikherneitä tai kurkumaa. Kun taloudessa on mies, sellainen perinteinen suomalainen barbaari, tulee helposti syötyä liian usein liian raskaasti itsekin. Yritän muistaa, minkäkokoisia annoksia haluan syödä.

Mietin, kokeilisinko vegaanikuukautta. Tykkään kyllä vähän liian kovasti kananmunista ja voista. Sitten mietin, olisinko vuoden juomatta alkoholia, ja mitä se tekisi minulle. Vai tekisikö mitään. Ehkä kesän terassikiintiöni on täyttynyt. Olen myös juonut muutaman oluen saunan päälle nurmikolla notkuen. Mutta ehkä elimistöni kaipaa jonkinlaista kohtuullistamista tai keventämistä runsaan ja vivahteikkaan kesän jälkeen, kun ajatukseni pyörivät aiheissa, minkä asian suhteen minun kannattaisi itseäni seuraavaksi rajoittaa.

How's it feel to be the prey.

Olen jälleen pienellä saarella, kuivalla maalla huilaamassa. Pidän kyllä uimisesta ja veneilystä, mutta siinä katoaa helposti kokonaiskuva, ja on vain tilanteiden armoilla, ja väsyn liiankin helposti.

Olin monta vuotta yksin, tai tyttärieni kanssa ja yksin. Suhtauduin siihen kai ihan oikein. Että se on hienoa aikaa, jolloin saa elää vain omia toiveitaan toteuttaen. Suorastaan ylellistä. Opetella niitä asioita mitkä on unohtanut, mitä haluaa, mistä pitää. Luoda itse oma arkensa ja rutiininsa ja etsiä ne asiat jotka tuottavat minulle iloa. Luulin, että en oikein onnistunut tuossa, koska tuo rutiinipuoli jäi ehkä hieman hataraksi. Että epätäydellinen suoritus. Mutta nyt, kun olosuhde on radikaalisti muuttunut, näen selvästi, että onnistuin itse asiassa loistavasti. Muistan hyvin kirkkaasti miten haluan asioiden olevan, minkälaiset asiat tuovat minulle iloa.

Nyt on sitten haaste sovittaa nämä asiat yhteen sen tosiasian kanssa, että tilassani on enemmän ihmisiä, enemmän energiaa, enemmän poukkoilevia tahtoja ja vaihtelevia viretiloja. Ja kun minä olen jo niin tottunut ämpärillisiin vaniljakiisseliä, vuorokausiin, jolloin ei ole mitään muuta kuin minä ja aikaa ja kaiuttimista valuva loputon grunge.

Tämä on kai niitä hetkiä, kun parisuhde vaatii työtä. En ole aiemmin oikein käsittänyt tätäkään fraasia, mitä se tarkoittaa. Samoin kuin termiä etäsuhde. Sitä en ilmeisesti käsitä vieläkään. Ehkä se parisuhde sinänsä ei vaadi työtä, vaan kaikki sen ympärillä. Se, että käytännön asiat muovautuvat niin, että parisuhde mahtuu siihen mukavasti, vähän kuin valtava retrohenkinen räikeä nojatuoli ennestään valmiiksi mitoitettuun ja skandinaavisesti sisustettuun olohuoneeseen, sellainen huikaiseva roskalavalöytö jota ei vain voi ohittaa, hämmentävä aarre jollaisista aina näkee kuvia sisustuslehdissä. Kyllä minä sen tuolin haluan, istua sen valtavassa sylissä niin, että muu maailma unohtuu, silitellä ylellistä tummanvihreää samettia, uppoutua pehmeyteen.

Tämän päivän Suomessa, varmaan monessa muussakin maassa, naisen on aiempaa helpompi olla yksin. Ilman kotinurkkiin sijoittuvaa parisuhdetta siis, en tarkoita yksinäinen. Taloudellisesti se ei ole kannattavaa, mutta täysin mahdollista. Voi järjestää asumisensa niin, ettei tarvitse omaa henkilökohtaista metsuria tai metsästäjää. Vanhemmuus on mahdollista ilman parisuhdetta, naiselle jopa epäreilun paljon helpommin kuin miehelle. Parisuhdeolosuhdetta, sellaista perinteistä mies-nais-komboa siis, rasittavat monet vanhakantaiset roolimallit joista on vaikea ravistautua irti. En tiedä montaakaan pariskuntaa, joissa mies tekisi enemmän kotitöitä. Tiedän monia, joissa nainen tekee, tai ylipäänsä on kodin ja lasten asioiden itseoikeutettu projektipäällikkö. Eihän nuo asiat tietenkään koskaan mene fidi-fidi, tai ainakin se olisi vaikea mittaroida, mutta jotenkin en usko, että naiset aivan hinkumalla haluavat käyttää elämäänsä ja aikaansa muiden sotkujen loputtomaan siivoamiseen.

Ehkä miesten ja naisten siisteyskäsitykset ovat vain niin erilaiset, että mies ei koe tarvetta tarttua imuriin läheskään niin nopeasti kuin nainen. Tai sitten kyseessä on omituinen roolileikki. Mies ei koe, että koti vaatisi jatkuvaa ylläpitoa, vaan se on paikka, jonne hän tulee pois ulkomaailmasta rentoutumaan ja lepäämään. Naista ei ole kasvatettu näin; kodin siisteys on asia, jolla naisen arvoa ja kykyä mittaroidaan. Koti on naiselle jatkuva työsarka, kaikki, mikä ei ole paikoillaan tai puhdasta vinkuu hänen huomiotaan ja estää rentoutumisen.

Mies havahtuu kotiaskareen tekemisen tarpeeseen vasta, kun nainen käskee tekemään sen. Tekee sen sitten nopeasti alta pois, päästäkseen takaisin "lepotilaan", hutiloiden kuin pikkupoika äitinsä käskystä, ottamatta varsinaista omistajuutta asiasta, mahdollisesti koska lattian muruttomana pitäminen "naisten homma", ei asia, josta miehen olisi sovinnaista tuntea mielenpaloa. Tämä toistuu riittävän monta kertaa, ja nainen, joka arvostaa puhtaan, muruttoman parketin tuntua jalkapohjiensa alla tekee homman lopulta itse. Tämän ja monta muutakin. Evoluution myötä nainen oppii varomaan sotkemista, koska hänhän se itse sotkunsa siivoaa.

Nykypäivän nainen on järkevä. Yksineläminen ei ole enää stigma, jota pitää välttää viimeiseen asti tai tehdä uhrauksia sen välttämiseksi. Parisuhteen pitää olla kannattava sijoitus, tuottaa enemmän lisäarvoa kuin rasitetta. Sosiaalinen paine on kadonnut toisesta vaakakupista ja aito valinnanvapaus on lisääntynyt.

Törmäsin käsitteeseen Incel. Se ei olekaan mikään kaukainen eksoottisen outo asia, vaan ihan tässä omillakin hoodeilla tapahtuva ilmiö. Olen ällistynyt. Miehet ja naiset ovat keskimäärin erilaisia keskenään, sitä ei pidä unohtaa. Naisten asema maailmassa on perinteisesti ollut miehelle alisteinen, lähinnä siitä syystä, että miehet ovat fyysisesti vahvempia. Monissa kulttuureissa naiset ovat olleet lähinnä karjaa, omaisuutta, työvoimaa ja lisääntymisväline. Valvomalla naisten seksikäyttäytymistä on voitu varmistaa, että jälkeläiset ovat omia.

Nyt valtasuhteet ovat muuttumassa; Yhteiskunta ja yhteisön mielipide länsimaissa suojelee naisen fyysistä koskemattomuutta. Naisilla on tasa-arvoisemmat mahdollisuudet tehdä omat ratkaisunsa elämänsä suhteen. Naisten ja miesten seksuaalikäyttäytymisen yleinen moralisointi alkaa olla tasa-arvoisempaa. Nainen, joka ei halua miestä pysyvästi vaivoikseen ei ole epäonnistuja.

Minun isoäitieni aikoina, Suomifilmeissä ja stereotypioissa, naisten urasuunnittelua oli se, että piti pysyä siveänä ja yrittää kaikin keinoin hurmata mahdollisimman ison talon vanhin poika. Ja kun pääsaalis meni jollekin toiselle, niin seuraava ehdokas, edes joku mies joka ottaisi emännäksi, ettei jäänyt kouluttamattomaksi vanhaksipiiaksi, tai kokenut vielä kurjempaa kohtaloa, aviottomia lapsia ja maineen menetystä. Piti olla ehtoisa ja mieluinen. Enää ei tarvitse. Naisille ei kelpaa kuka tahansa mies, vaan vain sellainen, joka häntä onnistuu miellyttämään. Ja naiset saavat valita! Vaihtaa miestä kuin sukkahousuja! Kaikki naiset voivat vaikka sulassa sovussa vuorotellen sekstailla sen yhden ja saman Chadin kanssa, ja ne loput miehet jäävät sitten ilman. Nämä tanhut eivät enää menekään tasapareittain.

Voi miesparkoja, onhan se haastavaa kun eivät ole tottuneet tällaiseen. Että pitäisi ottaa huomioon kohderyhmä, miettiä mitä naiset oikeasti haluavat Ehkä ihan muuttaa omaa käytöstään ja habitustaan sen suhteen, pukeutua epämukavasti ja käydä parturissa. Hillitä itseään puhumasta tyhmiä ja haista hyvältä.

En kyllä oikeasti tunne mitään ymmärrystä Incel-liikettä kohtaan. Yksittäiset idiootit vielä ymmärrän, mutta että ihan liike. Puistattaa.

You're deaf and I don't speak this language.

Aika-avaruuteni muuttui vellovaksi aallokoksi. Nousin hetkeksi rannalle hengähtämään. Juuri nyt en halua veden varaan, koska minulla ei ole varmuutta siitä missä kohtaa voin seuraavan kerran vetää keuhkot täyteen ilmaa.

Olihan tuo tuollaista omienkin lasten kanssa. Sukelsin jään alla loputtomiin kuin norppa avantoa etsien, liian pitkiä aikoja kerrallaan. Sellainen ei tee hyvää ihmisen keuhkoille, voi jäädä pysyviä vaurioita. Jäikin.

Aloitin kirjoittamaan uutta kappaletta sanalla "Uskollinen", mutta pyyhin sen pois. Oikea sana kuvaamaan aiempaa ranskalaista autoani olisi ehkä sulavalinjainen hienostunut ja oikukas. No, puhun siis kuitenkin autostani, siitä entisestä ja rakkaasta, jonka aikakautta tulen muistelemaan elämäni loppuun asti alati kiillottuvin mielikiiltokuvin. Siinä itsenäisessä naisellisessa kapistuksessa, oli monia hienoja puolia. Käyntiääni. Mataluus. Kauniit funkkistyyliset mittarit. Valtavat jalkatilat takapenkillä. Kontti, johon mahtui mäntypuinen luhtisänky TAI opiskelija-asunnon sisustus Ikeapakkauksissaan, mukaanlukien kahden hengen runkopatja, petari, sänkrynko, kaksi pöytää, tuoli ja muuta tarveaineistoa. Kaksi ihmistä. Ilmaa ja avaruutta ja hengen vapaus.

Sitten siinä oli Ominaisuuksia. Kuten valtava pituus, joka opetti minulle parkkeeraamisesta yhtä ja toista. Bensankulutus. Tuulilasi, joka rikkoontui jos sitä lämmitti ja takakontti joka ei auennut talvisin. Sitten vielä lisäksi muutamia ajan tuomia puutteita: Pissapoika. Lukot. Avaimet. Ikkunat. Peruutustutka. Parkit. Sumuvalot. Rekisterikilven valo. Jakopään hihna. Kannen tiiviste, ja jäädyttimestä ilmeisesti puuttuvat osat, kuten runko. Loputon jano öljylle, ja se, että öljy kovin nopeasti muuttui ranskattereni ärtyneessä suolistossa savimaseksi tauhkaksi. Ehdin jo korjata vinon pinon asioita, jotka toki autossa kuin autossa kuluvat, kuten niveliä, iskareita, ilmastoinnin, lukemattomia ABS- ja airbag-antureita. Ja muuta eksoottista. Useita näistä toistuvasti, jatkuvasti. Opin, että jos käynnistäessä kuuluu vain kaksi vikailmoituspiippausta, kaikki on hyvin. Vasta kolmanteen reagoin. Jos korjaisin jomman kumman ensimmäisestä kahdesta, jotain muuta, fataalimpaa rikkoontuisi tilalle.

Sitten tuli se hetki, että piti päättää, ajanko tällä seuraavan, hyvin varovaisen ja riskialttiin, ja toivon mukaan lyhyen matkan seuraavan, ehkä aikatauluiltaan suopean korjaamon vaiko autoliikkeen pihaan. Valitsin jälkimmäisen, koska kumpikin olisi tullut aivan riittävän kalliiksi. Lauloin autolle matkalla. Tuntui siltä kuin olisin viemässä labradorinnoutajaa eläinlääkärille viimeiselle piikille. Tai ehkä en koiraa, vaan jonkin lähtökohtaisesti hieman etäisemmäksi jäävän läheisen, kuten afrikkalaisen kääpiösiilin, joka kyllä on läsnä ja selvästi tunnistaa ja hyväksyy minut, mutta sen mustien kiiltävien silmien takaa ei silti voi lukea onko siellä varsinaisesti ajatuksia.

Koeajoin ruutinilla kolme käytettyä autoa ja valitsin kolmannen melko mutkattoman prosessin jälkeen. Tämän jälkeen olen kokenut kummallisia hetkiä. Kaikki tuntuvat hyväksyvän valintani mutisematta. En ole tottunut siihen. Aiempi autoni oli sellainen, että sen valitsivat vain virkansa puolesta isänmallisuuteen pakoitetut ranskalaiset poliitikot ja sitten myöhemmin käytettynä monikulttuuristen pikaruokapaikkojen omistajat. Tunsin usein tarvetta puolustella valintaani, enkä silti tullut ymmärretyksi. Nyt sen sijaan voin haastavissa työperäisissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa seisoskelen vaivautuneesti kahviautomaatin luona ennestään tuntemattomien mieshenkilöiden kanssa murtaa jään sanomalla "Tein heräteostoksen". "Ai auton?", ja keskustelu etenee sangen positiviisluonteisesti. "Soiva peli."

Juhannusreissulla totesin kyllä, että uuden autoni takakonttiin mahtuu suosiolla golfbägi ja mäyräkoira kaljaa, muttei paljon muuta. Mahdutin silti paljon enemmän jotain muuta. En pelaa golfia.

Juhannusaattona tuuli niin raivoisasti, että kokko paloi vaakasuoraan. Sain siitä silti irti sitä juhannuksen taikaa, mitä lähdin hakemaankin. Muutoin tunsin katselevani itseäni jostain ulkopuolelta, ja tunsin jonkinlaista sukupuoleeni kulminoituvaa ärtyneisyyttä tai epäoikeudenmukaisuutta. Seurueeseemme kuului japanilainen 60-vuotias sovinistinen mies, joka tarkkaili miesten ja naisten rooleja eri tilanteissa joissa olimme, ja kertoili ääneen huomoioitaan ja vertailujaan omaan kulttuuriinsa. Kyseli asioita japanilaiseen kulttuuriin kuuluvaan mutkattoman tungettelevaan tapaan. Ärsyynnyin. Tunsin, että ylleni soviteltiin muutamaakin ylimääräistä viittaa vaikka hikoilin jo entistenkin kanssa. Olen aivan itsenäinen ihminen, elättänyt itseni ja lapseni aikuisiksi asti, tehnyt omat valintani ja teen jatkossakin. Ei minun tarvitse ketään nöyristellä tai miellyttää hyväksynnän toivossa.

Suomessa kuulemma naisilla on hyvät oltavat kun saavat niin pitkät palkalliset äitiyslomat.

Hiljentää risteyksiin ajoissa.

Nyt tapahtuu paljon enkä ehdi kirjoittaa. Pitää tottua tähän uuteen olomuotoon. Olemiseen.

Autoni temppuilee. Jonkinlainen tuuletin kolisee konepellin alla. Mittari, joka on ensisijaisesti kaunis ja kovin funkkishenkinen, kallistuu aivan liikaa koilliseen, mutta huomaan tämän vasta, kun konepellin alta tulee höyryä. Selvitän ohjekirjasta mitä mittari kertoo, kun en muista. Googletan, keskustelen Jerry-nimisen virtuaalihenkilön kanssa, kilautan kaverille. Kerään satunnaisia vinkkejä kahvionkäyttäjiltä. Ilmeisesti erivärisiä nesteitä ei kannata sekoittaa keskenään, tai autoni saattaa tulla huonovointiseksi. Eikä samanvärisiäkään, jos ne ovat eri valmistajan.

Päätän tarjota autolleni vissypullollisen vettä, nestehukkahan saa kaiken oireet aina tuntumaan pahemmalta, ja on itsessäänkin vaarallista. Tutkin jälleen ohjekirjaa, ja totean, että sen visuaalinen läpileikkaus auton moottorista ei vastaa ranskattareni anatomiaa. Vähän kuin oma kroppani, tiedän, että maksani on ihan väärässä kohdassa ja munaiseni kovin alhaalla. Sen vain tuntee. Vilkuilen ympärilleni parkkipaikalla, mutta siellä ei ole ketään. Toisaalta se on helpottavaa, jos joku sanoisi outoja termejä ja vaikka sanan "syylari", voisin olla kovin ahdistunut, koska sitä sanaa ei löydy ohjekirjastani. Otan riskin, ruuvaan korkin auki ja kaadan vettä satunnaiseen aukkoon. Heti tämän tehtyäni paikalle rullaa auto, jossa on henkilö, joita on työpaikallani n. kolme samannäköistä, en koskaan muista kuka on kukin, ja kysyy tarvitsenko apua.

Enhän minä enää siinä vaiheessa, kun olen emansipoitunut, moderni täysivaltainen ihminen.

Ja kyllä, hän tuli kotiin, ja se on mukavaa. Vähän väsyttävääkin.

Niinkuin varisparvi raahautuu.

Viikonloppuni sisälsi ilahduttavan paljon kulttuuria. Myös pyöräilyä, jäätelönsyömistä, nukkumista pitkään, höpöttämistä. Itkeskelyä, kovaäänisesti ryyskien, ja hiljaa pulputen, eri syistä, mikään ei turhaan eikä pahasti. Paljon yksinoloa. Tuollaista saattaa jopa tulla vähän ikävä.

Kävin keikalla. Miljoonasade, n. kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. En silloin nuorena oikein hirveästi kai arvostanut bändiä - se oli ihan hyvä, ja tokihan menin kaikille keikoille, jonne vain pääsin, ja Miljoonasade esiintyi noin miljoona kertaa asuinalueeni julkisyhteisöjen nuorisolle hyvää hyvyyttään järjestämissä ilmaiskonserteissa, koska hekin asuivat siellä, ja keikalle oli lyhyt matka. Poikien kasvot ja maneerit lavalla tulivat tutuiksi.

Nyt sitten hieman eri olosuhteissa kuin kauniina kesäpäivänä kimaltelevan vesistön rannalla. Yritin muistella, oliko Heikki silloin vuosikymmeniä sitten tuollainen, vai jotenkin herkempi ja nolompi ja aidompi? Nyt jutuissa ja esiintymisessä oli jotain kummallista opeteltua varmuutta. Välillä mietin, olenko Atomirotan keikalla. Matti oli entisensä. Arskasta oli tullut Heikin hovinarri.

Musiikit yllättivät positiivisesti. Lehdestä luin etukäteen, että bändi on löytänyt uuden kipinän. Siltä se oikeastaan kuullostikin. Uudet biisit eivät olleet ollenkaan huonoja, ja vanhoista oli löydetty jotain aiempaa vakuuttavampaa mahtipontisuutta. Otettu askel kauemmas iskelmästä, onnistuneesti. Monen biisin kohdalla mietin, että höh, miksiköhän tämä ei säväyttänyt silloin 16-vuotiaana?

Alkoi Marraskuun kertosäe, ja ystävä pukkasi minua kylkeen. Solumassaani tämän johdosta kohdistuva paine eteni kyljästä päähän ja tyrskäytti jo ennestään poskipäideni alle käsivarastoon kihonneet nesteet yli äyräiden, aivan yllättäin. Syksyn kuukausien luetteleminen noin peräjälkeen ja järjestyksessä kolautti minua yllättävällä taajuudella takaraivoon. Yllätyn, jos alan itkeä jostain noin konkreettisesta ja yksiselitteisestä. Viime syksy oli kai sitten tuossa mielessä aika rankka, ja nyt, kun lasken aikaa jo tuntejakin mittapyykkeinä käyttäen, sen uskaltaa myöntää.

Oli jo aiemmin valmiiksi itkenyt muuta, ja sitten Diivakin lauloi, ja jouduin suorastaan juomaan vettä nestehukkaa paikkoakseni. Hän on löytänyt oman äänensä musiikissa, nyt kuulen, että biiseissä ei ole enää mitään tiettyyn muottiin sopimiseen yrittämistä, vaan ne ovat vain suoraan sitä mitä hän tuntee. Sävelmät ovat oudon monimutkaisia koska ne rakentuvat sanoista ja tunteista synesteettisesti, mutta silti niistä tulee minulle korvamatoja. Ja aina uuden biisin kuultuani riitelemme siitä kun hän ei julkaise niitä.

Olin myös Moderni Nainen. Helene Schjerfbeckin tapa käyttää värejä ja nähdä asiat ja tavallaan jopa elää teki minut kovin nöyräksi. Ja hän kuvasi näkemiään, tavallisia asioita ja ihmisiä. Itseään. Pienissä puitteissakin voi olla suuri.

Jossain vaiheessa viikonloppua olin hyvin väsynyt. Siivosin kodin hyvin epätehokkaasti, vähä kerrallaan, pakosta. Olen tyytyväinen silti, että siivosin. Aina muutaman askareen välillä huojuin sohvalle ja löysin itseni katsomasta BBC:n historiallisia dokumentteja. Katsoin yhden balettiesityksen kahdesti, lumoutuneena liikkeiden kauneudesta. Ja vähän hämmentyneenä puvustuksesta joltain osin.

You got me pelican fly-fly-flyin.

Saatoin tehdä viikonloppuna liikaa asioita. Päättelen sen siitä, että tiskikoneen tyhjentäminen on kestänyt jo yli puoli vuorokautta, semitarmokkaista ja useista aloitusyrityksistä huolimatta.

Järjestin itseni tilanteeseen, jossa pyöräilin keskellä yötä. Sitä ennen join kolme lasillista kuohuvaa ja vähän liian monta Sandels-tölkillistä. Yritin juoda niin monta kuin pystyn, koska teen sellaista loppujenlopuksi aika harvoin. Ilmeisesti minua on jäänyt alitajuisesti kalvamaan huono suoritukseni saunakaljan ostamisessa taannoin. Nyt ostin olutta epäröimättä (kaveri oli samaa mieltä merkistä) ja saunoin pitkän kaavan mukaan. Istuin myös ulkona, mikä tuntui laadukkaalta.

Yöllä pyöräillessäni Diiva ja Poika 2 pyöräilivät vastaan. Metsässä oli pokemoninmetsästäjiä, mihin seuraan seuralaisenikin katosi. Kesä on mukava.

Fasilitoin Euroviisuvalvojaiset. Sekin oli mukavaa. Jaksoimme katsoa pisteidenlaskunkin. En ole jaksanut analysoida toisen semifinalin esityksiä mitenkään. En ole enää niin kiinnostunut aiheesta. Olen häilyväinen ihminen.

Kun olin ruokakaupassa, ostamassa kanansiipiä, kaurafraichea, kahvimaitoa ja vielä jotain neljättä asiaa jota en muista, ystävä hädässä soitti. Hän oli torilla, aivan yksin. Suoritin nopeasti toimenpiteen "reverse shopping", eli palasin takaisin jälkiäni myöten ja palautin elintarvikkeet entisille hyllypaikoille ja singahdin torille. Join ensimmäisen terassisiiderin ja hikoilin laadukkaasti.

Terassilla tajusin, että minulla ei ole meikkiä, mitään muotoiluaineita hiuksissani, ja teknisesti ottaen olen pukeutunut yöpaitaan. Tunsin oloni riittävän salonkikelpoiseksi ja kummallisen vapautuneeksi. Olen jotenkin kevään mitaan lipsunut olotilaan, jossa aidosti nautin siitä kun ei tarvitse laittautua. Luonteelleni on tähän asti ollut tyypillistä aidosti nauttia laittautumisesta, vaikka sen tavoite joskus onkin ollut näyttää huolettoman ja spontaanin laittautumattomalta. Nyt olen lipsunut jonnekin omituiseen sluibailuun, jossa uskottelen itselleni, että on tosi trendikästä olla ilman erottuvia kulmakarvoja ja että Rihannakaan ei aja säärikarvojaan.

En ole varma, onko tämä laiskuutta, tervettä järkeä vai jonkinlainen parisuhdestatusmanifestaatio. Että aivoni ovat vihdoinkin työstäneet sen asian, että henkilö, jolta haluan huomiota, ei kävele minua vastaan seuraavalla maitokauppareissullani. Ei, koska tiedän, että hän on Etelämantereella tarkkailemassa pingviinien parittelua.

Pelkään, että tämä on enimmäkseen laiskuutta.

Excelini tuli valmiiksi. Siis sillä tapaa, että minulla on nyt oikea määrä vaatteita. Tai saisi minulla olla kolme puolihametta ja neljät kengät enemmän, mutta mitään vaatteita ei ole liikaa. Pärjään hyvin tällä määrällä puolihameita, ja kenkiä ostan vain jos ne puhuttelevat minua, ja nyt on ollut vähän hiljaista.

Minulla ei siis myöskään ole mitään tavoitetta vähentää asioita vaatekaapistani. Tämä on vuosien pitkäjänteisen työn tulos. Nyt minun pitäisi säilyttää status quo, ja tehdä uusia hankintoja ainoastaan luonnollisen poistuman jälkeen, tai uusia jotain suuren harkinnan jälkeen siinä tilanteessa, jossa käyttökertaindeksi laskee kriittisen rajan alle. Siihen on juuri nyt laskennallisesti hieman matkaa.

Vietin tässä harmonisessa ja kauan tavoitellussa taulukkolaskentatyökalutasapainon tilassa n. päivän. Sitten tuli helle, ja tajusin, että minullahan ei ole mitään päällepantavaa. Rievoin vaatekappaleen toisensa jälkeen henkarista alas, sovitin, tuskastuin, kauhistuin, ihmettelin miten tähän on tultu. Siitä lähtien olen oikeastaan käyttänyt niitä kahta teknisesti yöpukukategorian mekkoa vuoron perään.

Kesävaatteeni tuntuvat enimmäkseen oudoilta ja vierailta. Tunnen itseni niissä valtavaksi. Ehkä asialla on jotain tekemistä todellisuuden kanssa, mutta talvisin en kiinnitä todellisuuteen niin paljon huomiota. En kuitenkaan aio tehdä asialle muuta, kuin syödä lisää. Kananmunia, pinaattikeittoa, hummusleipiä, oikeaa ruokaa. Niin ja liikkua, mutta sen minä teen muista syistä, koska olen jo todennut, että tietyillä asioilla elämässäni ei ole syy-seuraus-yhteyttä, ei vaikka miten niin toivoisin.

Niin ja nukun. Nyt olen nukkunut melko paljon ja helposti, paitsi tietysti lauantaiyönä, koska katsoin ylipitkää televisio-ohjelmaa, joka koostui puisevasta portugalilaisesta huumorista ja väkinäisistä lavarituaaleista, joihin yhdistyi usein mitäänsanomaton tai jopa huono musiikki.

Kävin akupunktiossa. Sekin oli mukavaa, mutta siitä asti olen tuntenut olevani jotenkin kummallisen painava. Aivan kuin en jännittäisi itseäni koko ajan varmuuden vuoksi pysymään osittain ilmassa. Tuntuu vähän kuin joku kovettunut kuori olisi lähtenyt pois olemuksestani, jostain sieltä välitilasta, jossa fyysinen ja psyykkinen yhdistyy. Luulen, että se on periaatteessa hyvä asia, kunhan saan ensin nukuttua pois kaiken sen väsymyksen mitä tämä hermostoni uudelleenkalibrointi paljasti.