You're deaf and I don't speak this language.

Aika-avaruuteni muuttui vellovaksi aallokoksi. Nousin hetkeksi rannalle hengähtämään. Juuri nyt en halua veden varaan, koska minulla ei ole varmuutta siitä missä kohtaa voin seuraavan kerran vetää keuhkot täyteen ilmaa.

Olihan tuo tuollaista omienkin lasten kanssa. Sukelsin jään alla loputtomiin kuin norppa avantoa etsien, liian pitkiä aikoja kerrallaan. Sellainen ei tee hyvää ihmisen keuhkoille, voi jäädä pysyviä vaurioita. Jäikin.

Aloitin kirjoittamaan uutta kappaletta sanalla "Uskollinen", mutta pyyhin sen pois. Oikea sana kuvaamaan aiempaa ranskalaista autoani olisi ehkä sulavalinjainen hienostunut ja oikukas. No, puhun siis kuitenkin autostani, siitä entisestä ja rakkaasta, jonka aikakautta tulen muistelemaan elämäni loppuun asti alati kiillottuvin mielikiiltokuvin. Siinä itsenäisessä naisellisessa kapistuksessa, oli monia hienoja puolia. Käyntiääni. Mataluus. Kauniit funkkistyyliset mittarit. Valtavat jalkatilat takapenkillä. Kontti, johon mahtui mäntypuinen luhtisänky TAI opiskelija-asunnon sisustus Ikeapakkauksissaan, mukaanlukien kahden hengen runkopatja, petari, sänkrynko, kaksi pöytää, tuoli ja muuta tarveaineistoa. Kaksi ihmistä. Ilmaa ja avaruutta ja hengen vapaus.

Sitten siinä oli Ominaisuuksia. Kuten valtava pituus, joka opetti minulle parkkeeraamisesta yhtä ja toista. Bensankulutus. Tuulilasi, joka rikkoontui jos sitä lämmitti ja takakontti joka ei auennut talvisin. Sitten vielä lisäksi muutamia ajan tuomia puutteita: Pissapoika. Lukot. Avaimet. Ikkunat. Peruutustutka. Parkit. Sumuvalot. Rekisterikilven valo. Jakopään hihna. Kannen tiiviste, ja jäädyttimestä ilmeisesti puuttuvat osat, kuten runko. Loputon jano öljylle, ja se, että öljy kovin nopeasti muuttui ranskattereni ärtyneessä suolistossa savimaseksi tauhkaksi. Ehdin jo korjata vinon pinon asioita, jotka toki autossa kuin autossa kuluvat, kuten niveliä, iskareita, ilmastoinnin, lukemattomia ABS- ja airbag-antureita. Ja muuta eksoottista. Useita näistä toistuvasti, jatkuvasti. Opin, että jos käynnistäessä kuuluu vain kaksi vikailmoituspiippausta, kaikki on hyvin. Vasta kolmanteen reagoin. Jos korjaisin jomman kumman ensimmäisestä kahdesta, jotain muuta, fataalimpaa rikkoontuisi tilalle.

Sitten tuli se hetki, että piti päättää, ajanko tällä seuraavan, hyvin varovaisen ja riskialttiin, ja toivon mukaan lyhyen matkan seuraavan, ehkä aikatauluiltaan suopean korjaamon vaiko autoliikkeen pihaan. Valitsin jälkimmäisen, koska kumpikin olisi tullut aivan riittävän kalliiksi. Lauloin autolle matkalla. Tuntui siltä kuin olisin viemässä labradorinnoutajaa eläinlääkärille viimeiselle piikille. Tai ehkä en koiraa, vaan jonkin lähtökohtaisesti hieman etäisemmäksi jäävän läheisen, kuten afrikkalaisen kääpiösiilin, joka kyllä on läsnä ja selvästi tunnistaa ja hyväksyy minut, mutta sen mustien kiiltävien silmien takaa ei silti voi lukea onko siellä varsinaisesti ajatuksia.

Koeajoin ruutinilla kolme käytettyä autoa ja valitsin kolmannen melko mutkattoman prosessin jälkeen. Tämän jälkeen olen kokenut kummallisia hetkiä. Kaikki tuntuvat hyväksyvän valintani mutisematta. En ole tottunut siihen. Aiempi autoni oli sellainen, että sen valitsivat vain virkansa puolesta isänmallisuuteen pakoitetut ranskalaiset poliitikot ja sitten myöhemmin käytettynä monikulttuuristen pikaruokapaikkojen omistajat. Tunsin usein tarvetta puolustella valintaani, enkä silti tullut ymmärretyksi. Nyt sen sijaan voin haastavissa työperäisissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa seisoskelen vaivautuneesti kahviautomaatin luona ennestään tuntemattomien mieshenkilöiden kanssa murtaa jään sanomalla "Tein heräteostoksen". "Ai auton?", ja keskustelu etenee sangen positiviisluonteisesti. "Soiva peli."

Juhannusreissulla totesin kyllä, että uuden autoni takakonttiin mahtuu suosiolla golfbägi ja mäyräkoira kaljaa, muttei paljon muuta. Mahdutin silti paljon enemmän jotain muuta. En pelaa golfia.

Juhannusaattona tuuli niin raivoisasti, että kokko paloi vaakasuoraan. Sain siitä silti irti sitä juhannuksen taikaa, mitä lähdin hakemaankin. Muutoin tunsin katselevani itseäni jostain ulkopuolelta, ja tunsin jonkinlaista sukupuoleeni kulminoituvaa ärtyneisyyttä tai epäoikeudenmukaisuutta. Seurueeseemme kuului japanilainen 60-vuotias sovinistinen mies, joka tarkkaili miesten ja naisten rooleja eri tilanteissa joissa olimme, ja kertoili ääneen huomoioitaan ja vertailujaan omaan kulttuuriinsa. Kyseli asioita japanilaiseen kulttuuriin kuuluvaan mutkattoman tungettelevaan tapaan. Ärsyynnyin. Tunsin, että ylleni soviteltiin muutamaakin ylimääräistä viittaa vaikka hikoilin jo entistenkin kanssa. Olen aivan itsenäinen ihminen, elättänyt itseni ja lapseni aikuisiksi asti, tehnyt omat valintani ja teen jatkossakin. Ei minun tarvitse ketään nöyristellä tai miellyttää hyväksynnän toivossa.

Suomessa kuulemma naisilla on hyvät oltavat kun saavat niin pitkät palkalliset äitiyslomat.