Time has come to make things right.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Muistankohan enää miten. Muistankohan enää mitä. Vai onko pintaani kasvanut sellainen uusi helmiäiskerros, jota en halua hangata rikki, ja näyttää, että sisällä onkin vain mitätön pieni roska.

Olen ollut tavallaan jouten muutaman viikon. Lomalla. Työlomalla. Työstämässä sitä, mikä jäi kesken kun Valssimies lähti Etelä-Mantereelle. Se on tietysti kovin hienoa, että tuli takaisin, suurinpiirtein samanmoisena kuin lähtikin. Tavallaan myös raskasta ja vaikeaa, kun on tällainen pää kuin minulla, että kaikki pitää tehdä vaikeamman kautta, varautua pahimpaan, varmistella, kaihtaa riskejä uskottelemalla, että todennäköinen lopputulema on aina se pahin mahdollinen skenaario. Ja on tässä päässä muutakin vaikeaa ja hankalaa.

Ennen kuin Valssimies saapui, jalkani irtosivat maasta, ihan vain hetkeksi. Ehkä ihan melkein kahdeksi viikoksi. Kun olin niin huumaantunut siitä toteamuksesta, että kymmenen kuukauden aikajänteen päätteeksi jotkin kauhukuvistani olivat jääneet toteutumatta. Että tuntui, että olin voiton puolella. Selvinnyt. Suorittanut oikein. Halusin tuulettaa maaliviivalle pääsyäni.

Sitten tuli arki, siis se kaivattu, yhteinen arki, jonka lykkääntymisestä olin niin näreissäni vuosi sitten. Arki, jossa on lihapullia ja ranskalaisia ja aamukahveja ja lastenohjelmia telkkarista ja käytännön asioita ja partakarvoja lavuaarissa ja loppumatonta tapojen ja tottumusten yhteensovittamista ja omasta ajasta ja reviiristä luopumista. Väistämistä ja sinnittelyä ja hiljaisuuksien ja kitaran sointujen kuuntelemista. Olosuhteita.

Ensimmäisen kuukauden aikana väsyin taas enemmän kuin pitäisi. Toisen kuukauden aikana onneksi alkoi loma. Olen nukkunut kuin tiiliskivi, sen minkä helteeltä pystynyt. Aamuisin en jaksaisi herätä.

Minulla on vielä paljon opettelemista. Itseni kuuntelua, etenkin. Kaikki ne asiat ja pelot, joita äänet päässäni ovat alusta asti kuiskailleet, ovat olleet todellisia, vaikka en ole niitä ymmärtänyt ehkä vielä kuullessani. Eniten pelkään, että hukkaan itseni jonnekin. Että mukaannun taas liikaa, en muista rajojani, en rajaa mitään tilaa itselleni. Että en enää osaa olla minä. Se on jotenkin kummallisen vaikeaa. Vähän kuin minulle on vaikeaa laulaa toisten kanssa yhtä aikaa. Yksin pysyn yleensä sävelessä joten kuten, mutta jos vieressä laulaa joku toinen, kadotan tasapainoni.

Välillä koen jonkinlaista riemastumista.

Kuumuus ei oikein sovi minulle. Mietin jo, että ensi vuonna voisin yrittää pitää kesäloman sellaisena aikana, jolloin todennäköisesti on huono sää. Helteellä voisin sitten olla kahdeksan tuntia päivästä tehokkaasti ilmastoidussa toimistossa, aivan oikeisiin vaatteisiin pukeutuneena, hiusraja normaalin kuivana ja kevyen kuulaasti meikattuna, ripsivärit kohdallaan, sen sijaan, että makaan jonkinlaiseen löyhään palttinaiseen säkkimekkoon verhoutuneena tohvelieläimenä huoneessa jos toisessakin aina viileää paikkaa etsien, hikoilen plasmaa munuaiset kivistäen, hiukset hiestä märkinä päivästä toiseen. Elimistöni on jotenkin sekaisin, en tiedä mitä haluan vai haluanko mitään. Yritän juoda paljon.

En edes rusketu kunnolla. Olen kyllä saanut sääriini hieman tummanharmahtavaa sävyä, mikä on jonkinasteinen parannus sinertävänkalpeaan kalkkunaihooni. Kävelin tänään hetken Johanna Tukiaisen takana ja kadehdin hänen rusketustaan. Tosin luulin häntä ensin Mervi Tapolaksi. Se oli varmaankin ruiskurusketus.

Kiersin kaikki yleisimmät ja tavanomaisimmat naistenvaateliikkeet toteuttaen sisäistä tarjoushaukkaviettiäni alelaareja penkoen. Löysin mekontyyppisen, joka sopii hyvin vartalomallilleni (ananas), mutta sen musta kangas kuulemma kuultaa läpi niin anteliaasti, etten voi käyttää sitä ihan vain vilpoisana mekkona. Voi olla, että joudun hankkimaan capri-mittaiset legginssit, ja koen asiasta oikeutettua turhautumista. Miksei vaatteita voi kerralla tehdä sellaisista materiaaleista, että yksi kerros vaatetusta riittää?

Olen käynyt akupunktiossa uudelleen. Ehkä siksikin nukun kuin tiiliskivi. Maksani pitää selvästikin siitä, että korviini tökitään neuloja. Se suorastaan kuplii ja vääntelehtii mielihyvästä. Minulla ja maksallani on hyvin läheinen suhde.

Tämän lisäksi olen myös löytänyt joogan ilot. Kuntosalillani on kaksi eri joogaohjaajaa. Se toinen saattoi ehkä olla sijainen, mistä olen tyytyväinen. Hänellä oli sellainen "yllätyskyykky"-metodologia. Taukomatonta puhetta siitä, miten vielä jaksaa-jaksaa-ehtii-ehtii-rentoutua, että joogassa tärkeää on se ja tämä ja tuo, ei se mitä luulit, ja ei haittaa, jos et taivu yhtä syvälle taivutukseen kuin vieruskaveri, kun ei tarvitse vertailla (ei olisi tullut mieleenikään ennen tuota kommenttia), ja nyt ollaan ihan vain omassa mielenrauhatilassa, eikä yhtään ajatella sitä ja tätä ja tuota eikä vieruskaveria, eikä - ahaa - korjata paidanhelmaa kesken liikkeen alasnykäisyllä vaikka se nousisi kainaloihin asti paljastamaan ananasvartalon mehukkaimmat osat. Liikkeitä sahattiin edestakaisin sellaisella vauhdilla ja frekvenssillä, käsittämättömiä asananimityksiä viljellen, vähän kuin testaten, pysyykö kaikki mukana. Tunsin alemmuutta sekä suorittavani joogaa puutteellisesti, jopa väärin.

Sitten on se toinen, kukkia hiuksissaan, joka käskee keräämään kaikki ilonaiheensa kämmeniin ja nostamaan ne kasvavana lootuskukkana taivaaseen. Jonka ääni kuulostaa sitruunankeltaiselta ja hennon vaaleansiniseltä. Hänen tunneillaan en suorita, olen vain mennyt ja ollut, ja kun on mennyt ja ollut riittävän monta kertaa, huomaa alkavansa hengittää joidenkin liikkeiden mukaan, vaikka olen alusta asti todennut, että oikea-aikaisen hengittämisen yrittäminen on minulle yhtä kuin suorittaminen, jota yritän kovasti edes joogatunnilla välttää. Pikkuhiljaa olen ilmeisesti saanut joitakin kohtia selässäni venymään, ja nyt venyvät uudet, vanhojen jumien alta löytyneet kireydet. En usko, että minusta ehtii tulla tuoreen metrilakun kaltaista notkeaa tuotetta koskaan.

Eilen olin viileässä salissa maassa retkottaessani niin väsynyt tai rentutunut, että en jaksanut enää edes hengittää. Hengitin sisään ja ulos, ja sitten vain lakkasin aina hetkeksi hengittämistä, kurkkuni meni lukkoon, ja olin vain. Vähän kuin veden alla, silloin kun koski painoi minut pohjaan ja vesi vain virtasi sisään nenästäni ja suustani. Kyllä ihminen hetken voi olla hengittämättäkin jos ei jaksa tai pysty.

Yritän antaa kehoni muistaa mitä haluan syödä. Joskus haluan vihreitä asioita, joskus punajuurta tai pinaattia. Kikherneitä tai kurkumaa. Kun taloudessa on mies, sellainen perinteinen suomalainen barbaari, tulee helposti syötyä liian usein liian raskaasti itsekin. Yritän muistaa, minkäkokoisia annoksia haluan syödä.

Mietin, kokeilisinko vegaanikuukautta. Tykkään kyllä vähän liian kovasti kananmunista ja voista. Sitten mietin, olisinko vuoden juomatta alkoholia, ja mitä se tekisi minulle. Vai tekisikö mitään. Ehkä kesän terassikiintiöni on täyttynyt. Olen myös juonut muutaman oluen saunan päälle nurmikolla notkuen. Mutta ehkä elimistöni kaipaa jonkinlaista kohtuullistamista tai keventämistä runsaan ja vivahteikkaan kesän jälkeen, kun ajatukseni pyörivät aiheissa, minkä asian suhteen minun kannattaisi itseäni seuraavaksi rajoittaa.