Merien yllä savuavat sydämet.

Aallot hakkaavat minua rantakivikkoa vasten, loputtomasti, hakkaudun ja odotan, että jossain vaiheessa sinkoudun viimeisen kerran kivien päälle. Tai ehkä tämä on meri, jossa on vuoksi ja luode, ja jäänkin ihan hiljaa vain paikalleni räpiköimään meriheinäsotkun sekaan kun aallot vetäytyvät pois.

Jos se on vuorovesi, se tulee takaisin.

Mutta enhän minä valita. Olen onnellinen, kun voin kokea jotain tällaista. Paiskautumista. Tämä on jotain muua kuin arkea, jotain hyvin ei-varovaista.

Ja minä luulen vain odottavani sitä arkea, jossain kaukana tulevaisuudessa, enkä oikeastaan edes vieläkään tiedä mitä se tulee sitten olemaan, kun se ei muodostu enää vain omista rakennustarpeistani. Ehkä siinä on enemmän kitaransoittoa. Muurahaisiksi mytättyjä pitkiä partakarvoja ikkunalaudoilla.

Tällä välin, vaikka aika on niin rajallinen, sain parin vuorokauden mittaisen rauhoitetun alueen jossa olla vain kahden, vaikka se tapahtuikin tuhansien ihmisten kanssa ja ystävienkin. Vaikka minulla onkin nyt niin pää täynnä itseäni ja häntä ja tätä tilannetta, etten oikein pysty havainnoimaan ympäristöäni. Keskittymään ja muistamaan. Tavallaan olen läsnä, mutta ehkä jossain muuassa ulottuvuudessa kuin täällä.

Eilen kävelin ulkona ja ihmettelin, miksei kukaan pidä minua kädestä. Voiko niinkin kävellä?

Nyt olen kuitenkin kyllästetty myös kulttuurilla.

Oli musiikkia, QStock, tuossa naapurissa. Koko saari on uudistettu, eli puusto pistettu matalaksi, vanha Paviljonki purettu. Hieman haikeaa. Maa oli pölyinen. Kaleva-lavan edessä haisi kovasti kanalalta. Kaikki vessat olivat yhteiskäytössä, mikä on melkoisen ärsyttävää näin naispuolisen henkilön näkökulmasta.

Turmion kätilöt oli uusi tuttavuus. Mahtipontista humppapunkkia, suomalaisella itseironialla. Jostain syystä tykkäsin heidän esiintymisestään kovasti, vaikka eihän tuota levyltä kuuntele pirukaan. Tai, no.

Danko Jones oli yllättävän kuivahko, tuotteistettu, sliipattu ja tylsä. Siirryin kuuntelemaan Mokomaa akustisena. Tässä vaiheessa olin liian kaukana, ja ääni siirtyi luokseni hieman hitaasti, joten tuo ei ollut kovin taianomaista. Sama ilmiö tapahtui Apulannan kohdalla, jolloin mätin proosallisesti perinteistä nyhtöpossuanostani naamaan olutteltan edessä, joten oma vika.

Kun Marilyn Manson aloitti, se vaikutti olevan etäistä kuraa vailla kutsuvaa tarttumapintaa, ja olimme väsyneitä, ja lähdimme pois. Keskityin ylipäänsä musiikkin ehkä hieman hatarasti koko tapahtuman ajan.

Lauantaina luulin ensin, etten ikinä jaksaisi nousta sängystä, mutta päädyimme kuitenkin katsomaan Pauli Hanhiniemen Retkuetta. Pauli lauloi jotain, ja katsoi minua, ja minä itkin leualta rinnalle asti, enkä kehdannut nostaa käsiäni pyyhkimään kasvojani, ettei takanani seisoja olisi huomannut.



Antti Tuisku oli notkea ja turhan monisanainen. Sataa tihuutti, ja sain tilaisuuden hetken käyttää hienoa sadeviittaani. Sitten se loppui, ja mietin, että olisinkohan ollut pettynyt, jos en olisi saanut tilaisuutta käyttää sitä.

Kuulin etäisesti monia muitakin bändejä. Eksyin vahingosta viisastumattomana Amaranthen keikalle, joka oli pinnallista ruotsipoppia etäisesti rock-henkisillä asusteilla. Ei hevimetallia lauleta avokkaissa, eihän? Parempaa levyllä, mutta en minä tuota oma-aloitteisesti kuuntele.

Tämä oli kuitenkin paljon parempi. Pitää mennä katsomaan jonnekin uudestaan.

Alice Cooperin musiikkiteatteriperformanssin katsoin sentään pieteetillä alusta loppuun. Herra mestattiin giljotiinillä. Toivon olevani joskus tulevaisuudessa yhtä age-appropriate 69-vuotias. Pidin Alicen asenteesta ja läsnäolosta. Hän tuntui olevan siellä meitä varten, ei esittämässä rock-legendaa omaa egoaan pönkittääkseen.

Katsoimme ilotulitusta aidan vieressä ja söin lakritsaa ja tunsin olevani juuri oikeassa kohdassa.

Seuraavana päivänä, perinteisen aamiaisen, sohvalla makoilun ja kitaransoitolla hivellyksi tulemisen jälkeen siirryimme tahoillemme lastemme seuraan. Haalin molemmat tyttäreni ja Poika 2:n autooni ja päädyimme taidemuseoon.

Siellä oli melko laimea otos Ateneumin aarteistoa lainassa, satavuotiaan kunniaksi. Muutamia hienoja juttuja. Tai ehkä en vain ollut kaikelle hienolle nyt vastaanottavainen.

Opas selitti, että kuvat luonnosteltiin usein useammassa erässä. Että tuskin Akselikaan vei vaimoaan ykkösiin pukeutuneena kivikkoon tököttämään päiväksi, vaan luonnosteli kuvan taustan ja mallin erikseen. Hieno pyhähattu oli suorastaan kolmiulotteinen, samoin kuin Ainon valovoimaiset kasvot.

Alakerrassa, keskellä aulaa oli merenneito. Sen pyrstö muodosti suuren jalaksen, jolla se liikkui, keinahteli hiljaa silloin tällöin, ilmeisesti painopisteen vaihtuessa, pienen puisen sydämen naksuttaessa tummaa verta putkia pitkin pullosta toiseen. Tonnikalansuomuiset kädet liikkuivat, säpsähtelivät ja tavoittelivat, ja kun kyykistyin sen eteen ja katsoin silmiin, se yritti sanoa jotain, leuka liikkui. Se oli kovin kaunis ja hieman tuskainen ja puhui paljon omalla kielellään.

Kaunomieli taisi löytää sielunsisaren.

Teoksessa oli kai haluttu muun muassa tarkastella ihmisen ja robotin suhdetta. Se oli melkein pelottava ajatus, miten vahvasti tuolla robotilla oli persoona. Mutta oli siinä paljon muutakin.

Päivät kuluvat vääjäämättä loppuun, ajan kuluun ei voi vaikuttaa. Talletan ja säilön asioita. Minulla on tallessa jo aika paljon, ja yöllä avasin pullollisen muistoja sieltä alusta, kerroin hänelle salaisuuksiani. Ehkä ne paranevatkin vielä vanhetessaan.

Enemmän kuin ajan kulumista pelkään, että tämä pallo, jonka sisällä leijailee taikahippusia aina kun sitä vähänkin ravistaa, ehtii lipsahtaa käsistämme ja särkyä, ja jään tänne yksin sirpaleiden keskelle.

I take it back.

Tällä kertaa kaaduin lomaan rähmälleni, tein vielä viimeisen väsyneen spurtin ja kompastuin maaliviivalle, joka oli kajastellut silmissäni tavoittamattomana jo vuoden alusta asti. Kunhan lomaan jaksaisin. Murjottaen kuitenkin lapsellisesti koska tiedän, että vaikka aika tikitti kohti lomaa, se myös tikitti samaa vauhtia kohti loman loppua. Jo ennen sen alkamista.

Loma koostuu erilaisista pätkistä. Suunnitelmista, joista osa toteutuu ja osa ei toteudu, mutta kaikki ne ovat vain askelmia kohti loppua, ja tänä vuonna en osaa olla ajattelematta sitä.

Minulla on väsyneenä paha tapa suorittaa asioita, eikä elää niitä. Jos olen väsynyt ja stressaantunut, suoritan. Loman alun taisin suorittaa, kun en vain muuta ole osannut. Ehkä minä vain voisin olla syyllistämättä itseäni siitä, että joskus vain suoritan, kun en muutakaan osaa. Enkä minä nykyisin mielestäni juurikaan suorita turhaan. Jotkin asiat vain on pakko tehdä. Tekisin itselleni vain hankaluuksia, jos heittäisin täysin lekkeriksi enkä suorittaisi välttämättömyyksiä. Niinkuin hampaiden pesua.

Yritän minä levätäkin, mutta olen ollut niin pohjia myöten väsynyt, että matka siitä pisteestä jossa lepään siihen pisteeseen, jossa lepo oikeasti vaikuttaa siten, että elvyn ja lataudun, on vielä mittaamattoman pitkä. Luulen, että edistystä tapahtuu koko ajan, mutta hyvin pikkuhiljaa. Joidenkin olotilojeni sävyt hieman kevenevät. Olen hieman rauhallisempi.

Kesälomani on silti jatkunut. Olen jaksanut asioita sen verran vähän kerrallaan, että ihan aidosti ihmettelen, miten koko vuoden olen jaksanut tämän lisäksi tehdä viitenä päivänä viikossa myös töitä.

Tänään tunsin itseni ehkä vihdoin ihan vähän tarmokkaammaksi kuin tätä edeltävinä päivinä. Laitoin tiskit koneeseen heti aamupalan jälkeen. Petasin sängyn. Imuroimme ja pyyhimme auton sisätilat, Valssimies ja minä. Suoristimme entisen työkaverini Tertun, samalla kauhoin sen juurelta kolme ämpärillistä multaa pois ja korvasin uudella (tämä hieman kesken, koska multa loppui ja piti käydä kaupassa uudestaan). Nyt tuo valtaisa vihreä ja elollinen olento vie olohuoneestani hieman vähemmän elintilaa, kun sen runko ei enää könötä 45 asteen kulmassa länteen.

Valssimies soittaa kitaraa. Kitaran taitavasti ja tilanteeseen sopivasti soittaminen lisää mieseläimen viehättävyyttä naiseläimen silmissä. Havaintojeni mukaan suurinpiirtein yhtä paljon, kuin käänteisessä tilanteessa tissit. Siis ihan vain tieto siitä, että naiseläin omistaa moiset kapistukset. Myhäilen tyytyväisenä, koska olen onnistunut houkuttelemaan sohvalleni kitaraa soittavan miehen.

Kunpa asiat pysyisivät juuri näin vielä pari viikkoa. Hyvällä tarkoitan sitä, että minusta tuntuu, että minä olen tasapainossa sen asian kanssa, että hän on olemassa. Sitten hän lähtee pois, pitkäksi aikaa, ja minä varmaan kestän sen ihan hyvin, etenkin, jos asiat jäisivät juuri näin. Epätasapainoa kestän huonommin. En vielä tiedä, miten tasapaino ja epätasapaino sitten vaihtelevat, kun toinen on niin kaukana, ettei voi koskaan olla samassa huoneessa, tai törmäillä vahingossa sokkeloisessa eteisessä, ja nähdä, miten toinen katsoo.

Kun loma loppuu olen yksin, ja olen valmistautunut siihen, että on minulla on tylsää ja tavallista ja hiljaista, paitsi kun keksin piristää itseäni jotenkin. Osaan minä senkin. Luulen, että päädyn suurimmaksi osaksi aikaa uskomaan, että olen vain kuvitellut hänet. Kehittelen itselleni yksinäisiä rutiineja. Kuuntelen musiikkia ja juon kahvia ja käyn kävelemässä. Tavallaan vähän jännittääkin se, että kohta elän oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti yksin. Nuorena, kun opiskelin enkä vielä asunut miehen kanssa yhdessä, minulla oli kämppäkaveri, jonka kanssa tiimiydyimme hetkeksi hämmentävän tiukasti. Se on minulle epäluonteenomaista. Sitten tulikin se mies, jonka kanssa sain lapsia, ja lapsellinen elämänvaihe on kestänyt tähän asti. Miehillä tai ilman.

Ovathan tyttäret kuitenkin samassa kaupungissa minun kanssani. Ja minulla on työpaikka täynnä ihmisiä, joiden kanssa oloni on kotoinen. Ja ystäviä ja ihmisiä, joita olen laiminlyönyt, mutta jotka toivottavasti eivät ole siitä minulle julmistuneet.

Näinä viimeisinä viikkoina olen ollut hyvin levoton aina, kun en ole Valssimiehen seurassa. On vaikea keskittyä. Odotan taukoamatta, jotain, vaikkei tarvitsisikaan. En kuuntele ja unohtelen. En pidä itsestäni sellaisena. En halua olla odottajanainen. Juuri tuohon jatkuvaan odottamisen tunteeseen kiteytyy yksi niistä oireista, joiden takia olen joskus ajatellut, ettei parisuhteessa oleminen sovi minulle. Nyt yritän järkevästi selittää itselleni, ettei tämä odottamisen tunne johdu Valssimiehestä, vaan tästä tilanteesta, jossa kello tikittää koko ajan, aivan konkreettisista syistä. Minulla on selkeästi ymmärrettävä syy olla levoton ja odottaa. Kyllä minä teen sitä liian helpostikin, mutta nyt niin tekisi kuka tahansa muukin kuin minä.

Aiemmin olen tehnyt niin, ollut koko ajan varuillani ja odottanut jotain, en edes tiedä mitä, kun olen ollut epävarma. Nyt en ole epävarma. Olen vain ahtaassa tilassa, muutaman viikon kokoisessa kopissa, jonka seinät lähenevät toisiaan joka hetki.

Persevere and thrive.

Nukuin ja heräsin. Ulkona sataa, mikä on käytännöllistä, koska joskushan täytyy sataakin, ja tänään on oikein hyvä että minulla on joku syy olla miettimättä, miksi en jaksa lähteä ulos nauttimaan kesästä.

Keitin kahvia, unohdin ensin juoda sen. Hoidin vähän asioita netissä. Ennen aamukahvia. Pelasin pasianssia. Kutsuin seuraani herrat Vedder, Cornell ja Grohl. Cobainkin vieraili. Oloni on pitkästä aikaa kotoinen. Muistin juoda kahvia. Vaihdoin päälleni mekon, jossa aion viettää loppukesän. Olen käyttänytkin sitä jo töissä, kotona, ulkosalla ja yöpukuna. Siinä on miellyttävä väljä leikkaus ja kaunis v-kaula-aukko. Tilasin toisen, samanlaisen, vaaleanpunaisenkirjavana koska oliivinvihreäkuvioisen lisäksi se oli ainoa muu värivaihtoehto, ja -70% halvennuksessa. Jos oliivinvihreäkuvioisia olisi vielä ollut kokoani, tai edes yhtä kokoa pienempää, koska tämä on ylenpalttisen väljä, olisin tilannut ne kaikki loput. Jatkossa voin käyttää sitä vaaleanpunaista ainakin yöpukuna, lenkillä (pimeän aikana), siivotessa ja hirvimetsällä, jos en muuten ilkeä niin räikeissä väreissä kuukkeloida.

Hukkasin kännykkäni. Etsin sitä, ja etsiessäni hukkasi kahvimukini, joka varmaan sukulinjani tulevissa sukupolvissa evoluution myötä kasvaa suoraan kiinni kunkin yksilön toiseen käteen. Etsin kunnes luovuin toivosta. Valahdin lattialle epätoivon vallassa, sieltä itseni löytäessäni käytin tilaisuutta hyväksi ja tein hieman lihaskuntoliikkeitä, venyttelin takareisiäni ja harjoitin tärinäterapiaa. Se on kummallisen tehokasta.

Löysin kahvimukin ja kömmin tähän seuraanne sohvannurkkaan. Täältä kun katson, näen verhon taakse kauniille ikkunalaudalleni, jossa köllöttää armas marsuni (Marshall-merkkinen äänentoistolaite). Puhelimeni on kiemuraisella johdolla tähän laitteeseen yhtyneenä. Yhdessä he luovat jotain kaunista - sitä musiikkia. Itsehän minä heidät paritin. Muistini ei ehkä ole terävimmillään tänä päivänä.



Jopa hieman siirappista, mutta tällekin on aikansa.

Diiva ilmoitti eilen muuttavansa virallisesti pois kotoa. Nyyskin asiaa hieman yksinäni. Hän muistutti minua siitä, että on jo seitsemän kuukautta oikeastaan asunut muualla.

Niinhän se on. Sisustan Diivan huoneesta vierashuoneen - niin kutsuvan ja houkuttelevan, että tyttäreni ovat jatkossa minulla päntiönään yökylässä.

Mut se on yhä kipee.

Raahauduin jälleen lomaan asti. Tähän mennessä se on ollut yllättävä. Ensin olin hetken sosiaalinen, turvaihmisten kanssa. Se oli mukavaa, mutta olin kovin väsynyt. Sitten möllötin muutaman päivän, kuten loman alussa olen joka tapauksessa aina huomannut tekeväni. Nyt tein sen tarkoituksella, ja vähän paremman puutteessa, mutta kun tiesin tekeväni juuri niin kuin tekisin muutenkin, en tuskastunut saamattomuuteeni. Sen jälkeen olen muun muassa touhuillut vähän, siivonnut pari kaappia meditaatioharjoituksenia, syönyt, juonut, puhunut ja itkenyt. Piirtänyt valtavasti paperinukkeja ja tarkkailut poroja.

Yritän levätä. Tai ainakin olla tekemättä mitään, mitä en luontaisesti jaksaisi tehdä. Imuroiminen tuntuu edelleenkin erinomaisen hankalalta toimenpiteeltä, mutta tiskipöytää jaksan jo pyyhkiä.

Haluaisin jaksaa mennä kävelylle. Edellisestä omaehtoisesta jaksamisesta on kovin pitkä aika. Olen kyllä pakon edessä tai sopivasti suostuteltuna jaksanut kaikenlaista, tanssimista, polkupyöräilyä ja sen sellaista.

En ole kirjoittanut tänne, koska elämässäni on hyvin poikkeuksellinen aika, ja on tuntunut hankalalta latistaa ajatuksiani sellaiseksi tekstiksi, jonka puolianonyymina voisin täällä julkaista. Nyt on niin paljon tunteita ja ajatuksia, harsomaisia riekaleita, langanpätkiä, hiuksia, rihmoja ohuen ohuesti kiinni toisissaan jotka kieppuvat ja kiertyvät ilmassa tosiasioiden ympärille ja pelkään niiden menevän turhaan solmun ja takertuvani ja joutuvani kuristuksiin. Yritän olla rauhallinen, hengittää, antaa niiden asettua ympärilleni ennen kuin liikahdan. Asiat ovat mitä ovat, yksinkertaisia, mutta kaikkeen liittyvät tunteet ja toiveet ja odotukset ovat omituista rihmastoa, tavallaan olematonta ja turhaa, mutta luulen, että se rihmasto on elämää, ja asiat itsessään ovat joskus vain kiviä. Jykeviä ja aikaa kestäviä, mutta kylmiä.

Olen ravistellut harteiltani huolellisesti kaiken, mikä voisi stressata. Laittanut työasiat suureellisesti syrjään. Päättänyt, että olen tehnyt velvollisuuteni, hetkeksi. Huomaan silti stressaavani, mutta aivan mitättömistä asioista. Se on oire, joka ei tunnu olevan kovin hyvin hallinnassa.

Huomasin nyt, että olen aika väsynyt siitä, että olen tavannut paljon uusia ihmisiä. Sen tapahtuessa suhtauduin tilanteisiin ihan kohtuuhyvällä mielentyyneydellä. Nyt minulla on krapulainen olo, ja se tuntuu jopa vähän oikeutetulta. Haluaisin käpertyä johonkin pehmoiseen, syödä paljon sokeria ja tulla vähän paapotuksi.

Olisi mainio asia, jos saisin helpostin unen päästä kiinni. Juuri nyt ei tunnu siltä. Tarvitsisin jonkinasteisen uudelleenkäynnistyksen.

Tää on nyt Costa Rica.

Elämänhallintaharjoitteeni eivät ole sujuneet hyvin. Suhtaudun asiaan toki tietoisemmin ja tiedostavammin, mistä johtunee se, että oikein miettimällä miettien ja järkeillen asetan itselleni kysymyksiä tyyliin "mitä tapahtuu, jos jätän asian A tekemättä" ja huomaan elämäni ja ajankäyttöni pohtimisen kiertyvät aina samaan lopputulemaan; jos suoritan vaikka sinnillä, pääsen todennäköisemmin vähemmällä harmilla, kuin jos jättäisin asioita tekemättä, joten jatkan suorittamista.

Jos minulla olisi vaimo tai vielä palvelussuhteessa oleva äiti, luulen, että henkilökohtaisella tasolla asioiden tekemättä jättäminen olisi jotenkin näppärämpää.

Asioiden tekemättä jättäminen olisi kyllä silti kovin houkutteleva vaihtoehto. Jopa kivojen asioiden. Ehdin tässä välissä voida fyysisesti paremmin alle viikon. Sitten autoni hajosi. Ensimmäisenä aamuna tämän jälkeen, töihin pyöräillessäni, oloni oli riemukkaan seesteinen: Tuomet kukkivat, asvaltti oli sileä ja tuntui pelkältä alamäeltä, ilma oli sekä kirpeää että makeaa ja ajattelin, että olipa oikeastaan todella kiva, että autoni hajosi, niin tajusin aloittaa pyöräilyn jälleen. Parin päivän kuluttua se diagnosoimani fyysinenkin ylirasitus iski jälleen päälle. Lisätään tähän vielä muutama tiukka työpäivä, ihan vain todella idylliset lavatanssit joita olin odottanut jo vuoden, giljardi hyttystä, allergiareaktio, elimistön äkillinen kuivuminen, akuutti vanhuuskohtaus, todennäköisin syin tuomittu pms, kaksi tuntia kepeän maanista salsaa, ja kas, en enää olisi jaksanutkaan oikeastaan mitään. Sinnillä singuttaen sain suoritettua kuitenkin vähän lisää, huonosti, ja näin aiheutettua itselleni puolentoista vuorokauden mittaisen migreenin, joka kyllä ehkä toimi jonkinlaisena puudutteena, kun kävin yökkäillen maksamassa 800 euron autonkorjuun.

Suoritin migreenissä vielä palaverin, koska se oli vähän inha, ja ajattelin, että jos siirtäisin sen, minulla olisi tänä vuonna kaksi inhaa päivää yhden sijaan. Tämän jälkeen makasin työhuoneeni viileällä muovilaattalattialla horroksessa ja odotin jotain. Söin jotain, mikä maistui oudolta, mutta minun teki maanisesti mieleni syödä. Siirryin kotiin ja makasin telcossa sohvalla, silmät kiinni ja leikin Delfoin oraakkelia. Vastailin kysymyksiin kuulemma järkevästi, mutta tunsin vastauksien tulevan jostain kaukaa ja häipyvän jonnekin kaukaisuuteen, kuin olisin vain niiden meediona. En välttämättä ihan tarkkaan muista mistä oli kysymys. Hain sen auton, nukuin, silitin suorat housut emäntäkoulutyyliin, harmittelin marttyyrinomaisesti kun jouduin jättämään kaksi etukäteen odottamaani kivaa asiaa suorittamatta loppupäivän osalta. Nukuin. Heräsin illalla. Mietin, että minun varmaan pitäisi syödä jotain, mutten oikein keksinyt mitä. Söin lihasrelaksantteja.

Illalla laskin, että juuri nukkumieni viiden tunnin kauneusunien lisäksi ehtisin nukkua vielä kahdeksan tunnin ravitsevat yöunet, ja päättelin, että ehtisin siis aamulla herätä ajoissa ja pyöräillä töihin. Tänä aamuna heräsin, tärisin, enkä osannut päättää itkisinkö vai en. Päätin olla itkemättä, eikä ollut yleisöäkään johon se olisi tehnyt vaikutuksen. Ja olin pyöräilemättä. Menin töihin autolla. Se oli varmaankin hyvä päätös, että ylipäänsä menin, koska asiat olisivat juuri nyt huonommin jos en olisi mennyt. Pitkäkestoisesti en kuitenkaan ole ihan varma, onko tällaisen toiminnan toistaminen oikeasti järkevää.

Päätin lopettaa työnteon hetkeksi, aivan suunnitelmallisesti pari lomapäivää viettäen. Vielä minusta ei tunnu siltä, sillä tiedän, että moni asia jäi kesken. Pitää osata olla onnellinen siitä, että tekemättömät työt eivät helposti lopu.

Nyt minulla olisi vaihtoehtona joko pestä pyykkiä tai olla pesemättä. Jos en pese, minulla ei ole puhtaita alusvaatteita eikä mustia paitoja. Alusvaatteita löytyy helpohkosti kaupasta (mutta niitä on periaatteessa ihan tarpeeksi jo nyt), paitoja, siis mieleisiä, löytyy vain harvinaisten muinaisjumaluuksien satunnaisesta armosta, joten pyykinpesu vaikuttaa vähemmän vaivalloiselta vaihtoehdolta kuin kaupoissa ravaaminen, ja siinähän ne alusvaatteetkin samalla peseentyvät. Toisaalta, kohta vietän vietän vuoden tärkeintä perinnejuhlaani ja uiskentelen alasti ruispellossa. Mutta olisihan se ikävää, jos pellonpientareelle viskaamani alusvaatteet olisivat nolottavan likaiset.

Voisin myös siivota keittiön tai olla siivoamatta. Tiskallas haisee hieman jo nyt. Oikeastaan tein jo sen valinnan, että en imuroi, mutta kaikki ympäriinsä lojuvat vaatteet ja tavarat minun on käytännössä silti lajiteltava paikoilleen. Ihan edes jotta tiedän, mitä pyykätä.

Voin ihan itse valita, pakkaanko kamat reissua varten vai olenko pakkaamatta. Toki en halua olla reissussa ilman cc-voidetta, ryppyseerumia, kosteusvoidetta, puuteria, rajauskynää kulmakynää ripsaria aurinkopuuteria, puhtaita alusvaatteita, villasukkia, ja ah niin monia nykypäivän mukavuuksia. Telttaa, kylmälaukkua, makuupussia, pyyhettä, uimapukua, verkkareita, siistimpiä housuja, kukkamekkoa, lämmintä neuletta, kevyttä neuletta, muutamaa tarkoin valittua rennon huoletonta t-paitaa, kaikkeen sopivia korvakoruja, lenkkareita, sandaaleja, crockseja, tennareita, hyvää kirjaa (jota en ehdi lukea), ruokaa, kännykän laturia hiustenkuivaajaa, tarot-kortteja ja muistikirjaa, jos vaikka ah niin ihanasti luonnon helmassa rentoutuessani ajatukseni leijailevat vapaina ja keksin loistavia ideoita, jotka voin kirjoittaa ylös. Kynää. Sukkahousuja ja hyttyskarkoitetta. Buranaa, merilevää, anthistamiinia. Kylmäkalleja. Aurinkorasvaa, pinsettejä. Huivia. Aurinkolaseja. Minkähän käsilaukun ottaisin, ja pitäisikö se ensin tyhjentää, jotta en kantaisi mukanani turhaan kaikkea työperäistä tauhkaa ja viittätoista metriä erilaisten laitteiden laturinjohtoja?

Voin ihan itse päättää, valmistelenko ja mietinko ruokapoliittisia ratkaisuja etukäteen, vai syömmekö huoltoasemalta ostettua ainoaa jäljelläolevaa grillimakkaraa kolme päivää putkeen, aamiaisesta yöhuikopalaan. Vegaanista barbaariin. Toisaalta, jos vaihtoehtoja olisi vähemmän, minun ei tarvitsisi niin paljoa miettiä vivahteikkaan vaihtelevia vastauksia ikiaikaiseen ja toistuvaan kysymykseen "mitä mä voisin syödä/pitäiskö laittaa ruokaa/oisko täällä jotain syötävää". Vasta kaksi ihmistä on kysynyt minulta tätä asiaa puhelimitse, vuorokausia etukäteen. Tokihan minulla on ollut kaikki mietittynä jo loppiaisesta asti valmiiksi, siitä vaan, kysykää, minulla on vastaukset kaikkeen.

Voisin tietysti jo lähtökohtaisesti valita lähdenkö lainkaan yhtään mihinkään vai en. Tapaanko ketään vai linnoittaudunko asuntooni yksin leikkimään goblinia. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että kun kerran olen sopinut asian jo kuukausia etukäteen, ja ihmiset ovat järkänneet työvuorojaan ja ilmestyvät paikalle kirjaimellisesti toiselta puolen Suomea ja maapalloa, olisi vähän noloa olla menemättä. Asian perusteleminen itselleni ja muille, ja etenkin se sen jälkeinen itsesyytösten pahnoissa pyöriskely vaikuttavat tässä vaiheessa vaivalloisemmilta hommilta kuin tämän vaihtoehto A:n suorittaminen.

Toivottavasti tämä rituaalinomainen ahdistuminen edes hieman valmistelee minua henkisesti joka vuosi varmuudella toistuvaan lomanaloitusstressiin. Sitä ennen ehdin kuitenkin suorittaa vielä toisen, lähes Juhannusta vastaavan 1000 kilometrin roadtrip-siirtymän. Tämänkään suorittamatta jättäminen ei tunnu minulta onnistuvan ajatusharjoitteena.

Ehtisinköhän tyhjentää autostani vuoden kokoelman karkkipapereita ja sepeliä ennen reissuun lähtöä, jos olisin oikein tehokas.

Aamutakki.

Olen pyrkinyt harjoittamaan hyvää elämänhallintaa. Tekemään järkeviä, hyvinvointiani tukevia, minua itseäni palvelevia ratkaisuja. Harjoittamaan mindfulnessia ja keskittymään siihen, että hetki on tässä. Ja tässä. Ja taas on uusi hetki.

Viime viikolla, muistaakseni keskiviikkona heräsin yksin. Nukuin hieman pidempään, keräsin uneni siis ne muistikuvat joita olin nähnyt ja ajattelin niitä hetken. Avasin ikkunan, kuuntelin kaupunkia ja join aamukahvia. Nautin lusikankärjellisen merilevärouhetta, vaikka se jääkin aina ikävästi hampaitteni väliin pyörimään. Pukeuduin, kävelin autolle, ja työpaikkaa kohti rauhallisesti ajaessani huomasin tyytyväisenä, että kello oli vasta kuutta vaille kahdeksan, ja olin jo matkalla työn suorittamisen paikalle. Puolivälissä tein ah niin päivänpoliittisesti trendikkään u-käännöksen, koska puhelimeni oli jäänyt kotiin.

Töissä hoksasin, että olin menossa iltapäivällä fysioterapiaan, mutta olin unohtanut siellä käyttämäni jumppahousut kotiin. En ottanut asiasta stressiä, vaan totesin itselleni voivani aivan hyvin tämän kerran harjoittaa liikkuvuusharjoitteita ja tärinäterapiaa erinomaisen joustavissa synkeänharmaissa boyfriend-mallisissa luottofarkuissani. Paitsi että siinä alaspäin nilkkojani katsellessani, housut käärittyinä nilkkojeni ympärille (kainona ihmisenä en kerro, mitä olin juuri tuolloin tekemässä), hoksasin, että vuoden -93 minimalistisen trendin mukaisten aneemisten harmaiden lattialaattojen saumat näkyivät housujeni läpi. Epäilemättä myös siis yhtä kalvakka joskaan ei kovin minimalistinen oikea kannikkani oli koko päivän näkynyt läpi samaisista housuista, työn tekemisen paikallani.

Päätin sen kunniaksi lähteä oikein ulos lounaalle. Kodin kautta. Vaihdoin housut ja otin jumppahousut mukaan. Elämä oli jälleen hallinnassa.

Jokseenkin noin se muukin viikko eteni. Tanssin, kahdesti, ja huomasin, että en tosiaan ole enää fyysisesti niin väsynyt kuin monen kuukauden ajan. Ajatus piristi minua.

Tällä viikolla jätin yhden tanssikerran väliin koska en ollut enää niin väsynyt, vaan pesin pyykkiä, ja tiskiä, siivosin ja imuroin, enkä vain käyttänyt ajatusta noista toimenpiteistä syynä tanssimisen väliinjättämiseen. Oloni oli sangen voitokas. Imuroin ensimmäistä kertaa ylioppilasjuhlien jälkeen, ja voin vakuuttaa, että eron huomasi.

Olen muutenkin ollut jotenkin paremmassa vireessä. Olen löytänyt tai kehittänyt uusia unelmia. Tuntuu jotenkin väärältä ja vaaralliselta alkaa unelmoimaan uusista asioista. Nämä unelmat on tehty erilaiselle ihmiselle, kuin sille joka olin ennen. Olen tarvinnutkin uusia unelmia, ihan kuin ihminen tarvitsee uusia vaatteita lihottuaan tai laihduttuaan. En tiedä kumpaa olen ihmisenä tehnyt, mutta oli se kumpaa vain, vääränkokoisten vaatteiden käyttäminen loputtomiin ei palvelisi oikein mitään tarkoitusta. En silti ole aivan varma, ovatko nämä unelmani nyt oikeankokoisia. Ja kun mietin sitä, tajuan, että minähän sen päätän. Saan muuttaa suuntaa. Saan valita. Saan elää.

Elämä näyttää nyt tyrkkäävän ja johdattavan minua vähän kapeammassa uomassa ja lyhyemmässä hihnassa. Vesi kulkee kovempaa ja jos olen ajautumassa liian reunalle, minut tönäistään takaisin virtauksen keskelle.

Minulla on hieman huoleton olo. Olen ratkaissut ongelmia, osan hyvin, osan huonommin kuin muut, mutta ne ovat sentään ratkenneet jonkun muun ansiosta. Olen juonut punaviintä ja tuntenut empatiaa. Lotrannut lempihajuvettäni Sokoksen kempsuosastolla vaatteisiini, kun en raaski ostaa sitä muualta kuin taxfreestä. Soittanut loputtomia puheluita 020202-numeroon ja autokorjaamoihin, pummannut Kaunomielen kanssa kyydin hinausautolla ravintolaan ja juonut mansikkamargaritan erinomaisen tyhjään mahaan, mistä tuli meille molemmille vähän hutera olo. Hallinnut aikaa hitusen enemmän kuin aika minua. Osannut nauttia siitä kun olen yksin. Toisaalta siitä helppoudesta, millä nykyisin voin olla toisen kanssa.

Ostin itselleni ihan itse aamutakin. Sellaisen kuin halusin.

Tyttärelläni on hieno lippalakki.

Mietin, onko vielä liian aikaista reflektoida viikonlopun tuntemuksia. Ehkä. Mutta palan halusta raportoida.

Torstai taisi olla tuo kaahailupäivä. Perjantaita en muista. Valssimies piti minua henkisesti kädestä koko ajan, sen muistan jotenkin. Aloin saada katkoksia ajatuksiini, ja sanat olivat hukassa, mutta olo oli jännittyneen odottava. Tein varmaan kaikenlaista paljon.

Lauantaiaamuna oli hitusen kiire, mutta vielä ihan kohtuullinen. Saatoin olla hieman kärsimätön ja siksi huolimaton. Hiukset, meikki, mekko (se kirjeystäväni Zalandon minulle pyytämättä ja kysymättä lähettämä kukkamekko, jota siis en muista tilanneeni) ja korot asettuivat ylleni kuitenkin käsittämättömän täydellisesti. Sukkahousut kiristivät epämukavasti joten tunsin, että elämä on tasapainossa.

Itse seremonia oli puuduttava, vaikka kyseessä oli musiikkilukio, ja runsaahkot musiikkiesitykset kohtuullisen laadukkaita. En vain ollut siinä mielentilassa, että olisin ollut henkisesti riittävän kypsä katselemaan kahden tunnin ajan hidastettua näytelmää, jossa n. 1581 nuorta miestä ja naista hitaasti kävelevät, kättelevät, kättelevät, kättelevät, kävelevät (kolme halasi), niiaavat tai kumartavat, kävelevät lisää, horjahtelevat portaissa kiemurtelevien johtojen seassa (kroonistuneen muusikkouden sivuoire on loputtomat johdot) vaappuvat hieman uutukaisilla korkeilla koroillaan ja törmäillen kevyesti toistensa olkiin asettuvat vihdoin seisomaan hiirenhiljaa, kädet täynnä aikuistumisen symbolisia tarveaineita. Ja sitten, kun tilanne on stabiili, seuraava aloittaa saman kuviokävelyn salin toiselta laidalta kohti kättelypaikkaa. Itse mietin samanaikaisesti miljoona kertaa läpi kaikki ne asiat, joita minun olisi ollut tähdellisempää tehdä juuri sillä hetkellä. Pilkkoa hedelmiä. Pursottaa. Etsiä lisää saksia. Pyyhkiä pölyt myös pattereiden takaa.

Ennen seremoniaa huikkasin paikalla bongaamalleni työkaverilleni, että ottaisi kuvia minunkin tytöstäni. Hän sanoi, ettei tiedä kuka tyttäreni on. Kuvailin; näin pitkät kullertavanpunaisenvaaleanruskeat hiukset, vaalea A-linjainen mekko jossa intiaanikuviota, kengissä strassikoristeita. Työkaverini on mies, ja katseli minua hyvin lannistuneen näköisenä. Palasin takaisin ja kerroin, että ai niin, tytöllä on nimikin, ja mikä se oli.

Diivalla ja minulla on eri sukunimi keskenämme. Maanantaina sähköpostissani oli viesti, jossa tiedusteltiin, olinko se mahdollisesti ollut minä, joka pyysi tyttärensä kuvaamista. Erityisesti tämän perusteella olen varma, että minulla oli poikkeuksellisen loistokas hiuspäivä - olin suorastaan tunnistamaton.

Diiva oli tyylikäs, persoonallinen, hymyilevä ja käveli kuin nainen valtavan korkeissa kultaisissa koroissaan. Hän hymyili ja säteili koko päivän. Minäkin hymyilin ja olin onnellinen, mutta myös jonkin verran paniikissa, kun tajusin viime hetkellä, että kotini neliömäärä on pienempi kuin paikalle saapuvat vieraat. Ihan niin suureen kansansuosioon en ollut varautunut, mutta selvisimme kunnialla. Kaksi sukua, joiden hetkellisestä risteykmästä tyttäreni versovat, näkivät toisiaan pitkästä aikaa ja tunnelma oli katossa. Järjestelmällinen ihminen olisi porrastanut vierailijat eri aikoihin saapuviksi, mutta meidän tapauksessamme se ei olisi palvellut tarkoitusta. Enkä minä ole sillä tavalla järjestelmällinen.

Skumppalasit siirtyivät kädestä käteen palomiesketjussa (muutakaan tapaa ei ollut, koska ihmisten liikkuminen huoneesta toiseen oli hyvin rajallisesti mahdollista, nosteltavan irtaimiston hieman helpompaa), ja Pojat I ja II hoikkina nuorukaisina luikertelivat edestakaisin täyttäen niitä, jotta saimme nostettua maljan yhtäaikaisesti olohuoneessa, kahdessa makuuhuonessa, eteisessä, keittiössä ja rappukäytävässä Tertun katveessa. Yksi huoneistani oli pyhitetty ns. tekniseksi tilaksi, mutta saattaa olla, että sielläkin oli ihmisiä. En tiedä, ulottuiko tarjoilu sinne asti Sää oli viileä ja pilvinen, mikä pelasti meidät lämpöhalvaukselta.

En ikinä tule antamaan itselleni anteeksi suolaisten tarjottavien kavalasti hupenevaa määrää, mutta jotain suolukkaa oli edes näkyleivänomaisesti tarjolla juhlien loppuun asti. Juustokakkuni olivat kuohkeita ja asiallisia. Täytekakut liian makeita. Pöytä näytti ehostusyrityksistämme huolimatta suurimman osan aikaa siltä, kuin mullilauma olisi juuri rynnistänyt sen yli. Täti-ikäiset ihmiset vuorottelivat tiskiharjan varressa kahlitsemattomalla raivolla. Kaunomieli kanniskeli astioita loputtomana virtana muffaisessa pilkkuhameessaan ja hymyili urheasti, vaikka ihmismäärä varmasti ylitti hänen sietokykynsä rajat moninkertaisesti. Paikalle saapui jopa henkilö, joka voisi ei-niin-kaukaa-haetussa skenaariossa päätyä hänen anopikseen. Skumppaa ei riittänyt kuin alle puolitoista kierrosta. Valssimies jatkoi jossain vaiheessa tarjoilua yllättäen laadukkaalla viskillä, mikä yllätti miesvieraat positiivisesti. Arvostin elettä ja tilanteen haltuunottoa, se oli oikein ihastuttavaa. Toteutuksessa oli ongelmansa. Kaiken kaikkiaan meillä oli valtavan hauskaa. Ei ollenkaan tällaista. Olen tyytyväinen. Toivottavasti vieraat eivät traumatisoituneet pysyvästi.

Illan mittaan purin jännitystäni hienosti kohdentaen korventumalla vihdoin 020202-palveluhenkilölle, vaikka olenkin sangen koukuttunut heidän asiakkuuteensa.

Eilen tein makaroonilaatikkoa. Tiskasin loputtomia koneellisia astioita, ja kannoin tavaroita edestakaisin. Kävelin kolmen jääkaapin välillä ja sain lopulta kaiken mahtumaan suosiolla enää kahteen. Asiat, joiden hoitaminen on jäänyt taka-alalle juhlien vallatessa mieleni, alkoivat kolisten tömähdellä takaisin tietoisuuteeni. Kuten työt. Palasin siis maanantaina työpaikalle aivan liian väsyneenä, koska vaihtoehtona olisi ollut maata kotona äärettömän väsyneenä, työasioita stressaten ja lomapäivä huonolaatuisen potemiseen tuhlaten.

Ilmoitin Valssimiehelle ystävällisesti, että jos hän on luullut minun olevan aivan sujut "tulossa olevan jännittävän elämäntilanteen osalta", se on ollut vain ylioppislasjuhlaparanoian aiheuttama väliaikainen harha. Nyt minulla on jälleen riittävästi kaistaa märehtia ja surra sitä miltä minusta tuntuu, jos emme tapaakaan toisiamme enää samalla helppoudella kuin ennen.