Tyttärelläni on hieno lippalakki.

Mietin, onko vielä liian aikaista reflektoida viikonlopun tuntemuksia. Ehkä. Mutta palan halusta raportoida.

Torstai taisi olla tuo kaahailupäivä. Perjantaita en muista. Valssimies piti minua henkisesti kädestä koko ajan, sen muistan jotenkin. Aloin saada katkoksia ajatuksiini, ja sanat olivat hukassa, mutta olo oli jännittyneen odottava. Tein varmaan kaikenlaista paljon.

Lauantaiaamuna oli hitusen kiire, mutta vielä ihan kohtuullinen. Saatoin olla hieman kärsimätön ja siksi huolimaton. Hiukset, meikki, mekko (se kirjeystäväni Zalandon minulle pyytämättä ja kysymättä lähettämä kukkamekko, jota siis en muista tilanneeni) ja korot asettuivat ylleni kuitenkin käsittämättömän täydellisesti. Sukkahousut kiristivät epämukavasti joten tunsin, että elämä on tasapainossa.

Itse seremonia oli puuduttava, vaikka kyseessä oli musiikkilukio, ja runsaahkot musiikkiesitykset kohtuullisen laadukkaita. En vain ollut siinä mielentilassa, että olisin ollut henkisesti riittävän kypsä katselemaan kahden tunnin ajan hidastettua näytelmää, jossa n. 1581 nuorta miestä ja naista hitaasti kävelevät, kättelevät, kättelevät, kättelevät, kävelevät (kolme halasi), niiaavat tai kumartavat, kävelevät lisää, horjahtelevat portaissa kiemurtelevien johtojen seassa (kroonistuneen muusikkouden sivuoire on loputtomat johdot) vaappuvat hieman uutukaisilla korkeilla koroillaan ja törmäillen kevyesti toistensa olkiin asettuvat vihdoin seisomaan hiirenhiljaa, kädet täynnä aikuistumisen symbolisia tarveaineita. Ja sitten, kun tilanne on stabiili, seuraava aloittaa saman kuviokävelyn salin toiselta laidalta kohti kättelypaikkaa. Itse mietin samanaikaisesti miljoona kertaa läpi kaikki ne asiat, joita minun olisi ollut tähdellisempää tehdä juuri sillä hetkellä. Pilkkoa hedelmiä. Pursottaa. Etsiä lisää saksia. Pyyhkiä pölyt myös pattereiden takaa.

Ennen seremoniaa huikkasin paikalla bongaamalleni työkaverilleni, että ottaisi kuvia minunkin tytöstäni. Hän sanoi, ettei tiedä kuka tyttäreni on. Kuvailin; näin pitkät kullertavanpunaisenvaaleanruskeat hiukset, vaalea A-linjainen mekko jossa intiaanikuviota, kengissä strassikoristeita. Työkaverini on mies, ja katseli minua hyvin lannistuneen näköisenä. Palasin takaisin ja kerroin, että ai niin, tytöllä on nimikin, ja mikä se oli.

Diivalla ja minulla on eri sukunimi keskenämme. Maanantaina sähköpostissani oli viesti, jossa tiedusteltiin, olinko se mahdollisesti ollut minä, joka pyysi tyttärensä kuvaamista. Erityisesti tämän perusteella olen varma, että minulla oli poikkeuksellisen loistokas hiuspäivä - olin suorastaan tunnistamaton.

Diiva oli tyylikäs, persoonallinen, hymyilevä ja käveli kuin nainen valtavan korkeissa kultaisissa koroissaan. Hän hymyili ja säteili koko päivän. Minäkin hymyilin ja olin onnellinen, mutta myös jonkin verran paniikissa, kun tajusin viime hetkellä, että kotini neliömäärä on pienempi kuin paikalle saapuvat vieraat. Ihan niin suureen kansansuosioon en ollut varautunut, mutta selvisimme kunnialla. Kaksi sukua, joiden hetkellisestä risteykmästä tyttäreni versovat, näkivät toisiaan pitkästä aikaa ja tunnelma oli katossa. Järjestelmällinen ihminen olisi porrastanut vierailijat eri aikoihin saapuviksi, mutta meidän tapauksessamme se ei olisi palvellut tarkoitusta. Enkä minä ole sillä tavalla järjestelmällinen.

Skumppalasit siirtyivät kädestä käteen palomiesketjussa (muutakaan tapaa ei ollut, koska ihmisten liikkuminen huoneesta toiseen oli hyvin rajallisesti mahdollista, nosteltavan irtaimiston hieman helpompaa), ja Pojat I ja II hoikkina nuorukaisina luikertelivat edestakaisin täyttäen niitä, jotta saimme nostettua maljan yhtäaikaisesti olohuoneessa, kahdessa makuuhuonessa, eteisessä, keittiössä ja rappukäytävässä Tertun katveessa. Yksi huoneistani oli pyhitetty ns. tekniseksi tilaksi, mutta saattaa olla, että sielläkin oli ihmisiä. En tiedä, ulottuiko tarjoilu sinne asti Sää oli viileä ja pilvinen, mikä pelasti meidät lämpöhalvaukselta.

En ikinä tule antamaan itselleni anteeksi suolaisten tarjottavien kavalasti hupenevaa määrää, mutta jotain suolukkaa oli edes näkyleivänomaisesti tarjolla juhlien loppuun asti. Juustokakkuni olivat kuohkeita ja asiallisia. Täytekakut liian makeita. Pöytä näytti ehostusyrityksistämme huolimatta suurimman osan aikaa siltä, kuin mullilauma olisi juuri rynnistänyt sen yli. Täti-ikäiset ihmiset vuorottelivat tiskiharjan varressa kahlitsemattomalla raivolla. Kaunomieli kanniskeli astioita loputtomana virtana muffaisessa pilkkuhameessaan ja hymyili urheasti, vaikka ihmismäärä varmasti ylitti hänen sietokykynsä rajat moninkertaisesti. Paikalle saapui jopa henkilö, joka voisi ei-niin-kaukaa-haetussa skenaariossa päätyä hänen anopikseen. Skumppaa ei riittänyt kuin alle puolitoista kierrosta. Valssimies jatkoi jossain vaiheessa tarjoilua yllättäen laadukkaalla viskillä, mikä yllätti miesvieraat positiivisesti. Arvostin elettä ja tilanteen haltuunottoa, se oli oikein ihastuttavaa. Toteutuksessa oli ongelmansa. Kaiken kaikkiaan meillä oli valtavan hauskaa. Ei ollenkaan tällaista. Olen tyytyväinen. Toivottavasti vieraat eivät traumatisoituneet pysyvästi.

Illan mittaan purin jännitystäni hienosti kohdentaen korventumalla vihdoin 020202-palveluhenkilölle, vaikka olenkin sangen koukuttunut heidän asiakkuuteensa.

Eilen tein makaroonilaatikkoa. Tiskasin loputtomia koneellisia astioita, ja kannoin tavaroita edestakaisin. Kävelin kolmen jääkaapin välillä ja sain lopulta kaiken mahtumaan suosiolla enää kahteen. Asiat, joiden hoitaminen on jäänyt taka-alalle juhlien vallatessa mieleni, alkoivat kolisten tömähdellä takaisin tietoisuuteeni. Kuten työt. Palasin siis maanantaina työpaikalle aivan liian väsyneenä, koska vaihtoehtona olisi ollut maata kotona äärettömän väsyneenä, työasioita stressaten ja lomapäivä huonolaatuisen potemiseen tuhlaten.

Ilmoitin Valssimiehelle ystävällisesti, että jos hän on luullut minun olevan aivan sujut "tulossa olevan jännittävän elämäntilanteen osalta", se on ollut vain ylioppislasjuhlaparanoian aiheuttama väliaikainen harha. Nyt minulla on jälleen riittävästi kaistaa märehtia ja surra sitä miltä minusta tuntuu, jos emme tapaakaan toisiamme enää samalla helppoudella kuin ennen.