Raahauduin jälleen lomaan asti. Tähän mennessä se on ollut yllättävä. Ensin olin hetken sosiaalinen, turvaihmisten kanssa. Se oli mukavaa, mutta olin kovin väsynyt. Sitten möllötin muutaman päivän, kuten loman alussa olen joka tapauksessa aina huomannut tekeväni. Nyt tein sen tarkoituksella, ja vähän paremman puutteessa, mutta kun tiesin tekeväni juuri niin kuin tekisin muutenkin, en tuskastunut saamattomuuteeni. Sen jälkeen olen muun muassa touhuillut vähän, siivonnut pari kaappia meditaatioharjoituksenia, syönyt, juonut, puhunut ja itkenyt. Piirtänyt valtavasti paperinukkeja ja tarkkailut poroja.
Yritän levätä. Tai ainakin olla tekemättä mitään, mitä en luontaisesti jaksaisi tehdä. Imuroiminen tuntuu edelleenkin erinomaisen hankalalta toimenpiteeltä, mutta tiskipöytää jaksan jo pyyhkiä.
Haluaisin jaksaa mennä kävelylle. Edellisestä omaehtoisesta jaksamisesta on kovin pitkä aika. Olen kyllä pakon edessä tai sopivasti suostuteltuna jaksanut kaikenlaista, tanssimista, polkupyöräilyä ja sen sellaista.
En ole kirjoittanut tänne, koska elämässäni on hyvin poikkeuksellinen aika, ja on tuntunut hankalalta latistaa ajatuksiani sellaiseksi tekstiksi, jonka puolianonyymina voisin täällä julkaista. Nyt on niin paljon tunteita ja ajatuksia, harsomaisia riekaleita, langanpätkiä, hiuksia, rihmoja ohuen ohuesti kiinni toisissaan jotka kieppuvat ja kiertyvät ilmassa tosiasioiden ympärille ja pelkään niiden menevän turhaan solmun ja takertuvani ja joutuvani kuristuksiin. Yritän olla rauhallinen, hengittää, antaa niiden asettua ympärilleni ennen kuin liikahdan. Asiat ovat mitä ovat, yksinkertaisia, mutta kaikkeen liittyvät tunteet ja toiveet ja odotukset ovat omituista rihmastoa, tavallaan olematonta ja turhaa, mutta luulen, että se rihmasto on elämää, ja asiat itsessään ovat joskus vain kiviä. Jykeviä ja aikaa kestäviä, mutta kylmiä.
Olen ravistellut harteiltani huolellisesti kaiken, mikä voisi stressata. Laittanut työasiat suureellisesti syrjään. Päättänyt, että olen tehnyt velvollisuuteni, hetkeksi. Huomaan silti stressaavani, mutta aivan mitättömistä asioista. Se on oire, joka ei tunnu olevan kovin hyvin hallinnassa.
Huomasin nyt, että olen aika väsynyt siitä, että olen tavannut paljon uusia ihmisiä. Sen tapahtuessa suhtauduin tilanteisiin ihan kohtuuhyvällä mielentyyneydellä. Nyt minulla on krapulainen olo, ja se tuntuu jopa vähän oikeutetulta. Haluaisin käpertyä johonkin pehmoiseen, syödä paljon sokeria ja tulla vähän paapotuksi.
Olisi mainio asia, jos saisin helpostin unen päästä kiinni. Juuri nyt ei tunnu siltä. Tarvitsisin jonkinasteisen uudelleenkäynnistyksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti