Olen pyrkinyt harjoittamaan hyvää elämänhallintaa. Tekemään järkeviä, hyvinvointiani tukevia, minua itseäni palvelevia ratkaisuja. Harjoittamaan mindfulnessia ja keskittymään siihen, että hetki on tässä. Ja tässä. Ja taas on uusi hetki.
Viime viikolla, muistaakseni keskiviikkona heräsin yksin. Nukuin hieman pidempään, keräsin uneni siis ne muistikuvat joita olin nähnyt ja ajattelin niitä hetken. Avasin ikkunan, kuuntelin kaupunkia ja join aamukahvia. Nautin lusikankärjellisen merilevärouhetta, vaikka se jääkin aina ikävästi hampaitteni väliin pyörimään. Pukeuduin, kävelin autolle, ja työpaikkaa kohti rauhallisesti ajaessani huomasin tyytyväisenä, että kello oli vasta kuutta vaille kahdeksan, ja olin jo matkalla työn suorittamisen paikalle. Puolivälissä tein ah niin päivänpoliittisesti trendikkään u-käännöksen, koska puhelimeni oli jäänyt kotiin.
Töissä hoksasin, että olin menossa iltapäivällä fysioterapiaan, mutta olin unohtanut siellä käyttämäni jumppahousut kotiin. En ottanut asiasta stressiä, vaan totesin itselleni voivani aivan hyvin tämän kerran harjoittaa liikkuvuusharjoitteita ja tärinäterapiaa erinomaisen joustavissa synkeänharmaissa boyfriend-mallisissa luottofarkuissani. Paitsi että siinä alaspäin nilkkojani katsellessani, housut käärittyinä nilkkojeni ympärille (kainona ihmisenä en kerro, mitä olin juuri tuolloin tekemässä), hoksasin, että vuoden -93 minimalistisen trendin mukaisten aneemisten harmaiden lattialaattojen saumat näkyivät housujeni läpi. Epäilemättä myös siis yhtä kalvakka joskaan ei kovin minimalistinen oikea kannikkani oli koko päivän näkynyt läpi samaisista housuista, työn tekemisen paikallani.
Päätin sen kunniaksi lähteä oikein ulos lounaalle. Kodin kautta. Vaihdoin housut ja otin jumppahousut mukaan. Elämä oli jälleen hallinnassa.
Jokseenkin noin se muukin viikko eteni. Tanssin, kahdesti, ja huomasin, että en tosiaan ole enää fyysisesti niin väsynyt kuin monen kuukauden ajan. Ajatus piristi minua.
Tällä viikolla jätin yhden tanssikerran väliin koska en ollut enää niin väsynyt, vaan pesin pyykkiä, ja tiskiä, siivosin ja imuroin, enkä vain käyttänyt ajatusta noista toimenpiteistä syynä tanssimisen väliinjättämiseen. Oloni oli sangen voitokas. Imuroin ensimmäistä kertaa ylioppilasjuhlien jälkeen, ja voin vakuuttaa, että eron huomasi.
Olen muutenkin ollut jotenkin paremmassa vireessä. Olen löytänyt tai kehittänyt uusia unelmia. Tuntuu jotenkin väärältä ja vaaralliselta alkaa unelmoimaan uusista asioista. Nämä unelmat on tehty erilaiselle ihmiselle, kuin sille joka olin ennen. Olen tarvinnutkin uusia unelmia, ihan kuin ihminen tarvitsee uusia vaatteita lihottuaan tai laihduttuaan. En tiedä kumpaa olen ihmisenä tehnyt, mutta oli se kumpaa vain, vääränkokoisten vaatteiden käyttäminen loputtomiin ei palvelisi oikein mitään tarkoitusta. En silti ole aivan varma, ovatko nämä unelmani nyt oikeankokoisia. Ja kun mietin sitä, tajuan, että minähän sen päätän. Saan muuttaa suuntaa. Saan valita. Saan elää.
Elämä näyttää nyt tyrkkäävän ja johdattavan minua vähän kapeammassa uomassa ja lyhyemmässä hihnassa. Vesi kulkee kovempaa ja jos olen ajautumassa liian reunalle, minut tönäistään takaisin virtauksen keskelle.
Minulla on hieman huoleton olo. Olen ratkaissut ongelmia, osan hyvin, osan huonommin kuin muut, mutta ne ovat sentään ratkenneet jonkun muun ansiosta. Olen juonut punaviintä ja tuntenut empatiaa. Lotrannut lempihajuvettäni Sokoksen kempsuosastolla vaatteisiini, kun en raaski ostaa sitä muualta kuin taxfreestä. Soittanut loputtomia puheluita 020202-numeroon ja autokorjaamoihin, pummannut Kaunomielen kanssa kyydin hinausautolla ravintolaan ja juonut mansikkamargaritan erinomaisen tyhjään mahaan, mistä tuli meille molemmille vähän hutera olo. Hallinnut aikaa hitusen enemmän kuin aika minua. Osannut nauttia siitä kun olen yksin. Toisaalta siitä helppoudesta, millä nykyisin voin olla toisen kanssa.
Ostin itselleni ihan itse aamutakin. Sellaisen kuin halusin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti